KIURUVEDEN LAPINSALON  HAAPALAN TILAN VAIHEITA

Kerttu ja Vilho Nuutisen muistelemana

Vapaussodan (1918) jälkeisinä vuosina, jolloin Vilhon ja minun muistikuvat alkavat Haapalassa, oli Haapala Lapinsalon eräs keskeinen talo, josta sosiologit sanoisivat, että se oli suurperheen koti. Siinä asui kolme perhettä: Vilhelm ja Agatha, heidän pokansa Pekka ja Augusti perheineen sekä poikamiehet Jussi ja Albinus. Talossa oli lisäksi kaksi karjapalvelijaa, lapsenlikka ja renki ja kiireisinä työaikoina useita renkejä, kasakoiksihan niitä siihen aikaan sanottiin, joten ruokavahvuus oli 18-25 henkeä. Haapalassa oli tilaa, olihan kaksi asuinrakennusta, joissa molemmissa oli iso pirtti 8x8 m, siis 64 neliötä ja lisäksi kaksi kammaria ja porstua.

Nykyinen perikamari oli Hanna-tädin kamarina, myöhemmin vieraskamarina. Siellä oli kirjakaappi täynnä kirioja ynnä muita kauniita tavaroita, joita oli tullut vapaussodassa kaatuneen Ville-sedän jäämistöstä,  Samppa-sedän valmistamia huonekaluja ja Jussi-sedän piironki. Meitä lapsia kiinnostivat vintit ja niiden salaperäiset komerot. Sieltä löytyi ihmeellisiä tavaroita, Ville-sedän taiteellisia piirustuksia ja entäs niitä ihania vaatteita! Kyllä kai me kokeilimme päällemme niin miesten kuin naisten vaatteita. Monet mannekiiniesitykset siellä pidettiin. Äiti-Miinalla oli paljon kauniita tyttöaikaisia pukuja, joita ihailimme.  Yksi toisensa jälkeen tuli niistä minulle valmistetuksi mekoksi. Hääpuvuista tuli ensimmäinen körttipukuni.  Hääpuvuthan siihen aikaan olivat mustia.  Meidät kaikki lapset puettiin ajan tavan mukaan körtteihin.

Vanha pirtti, joka oli perheen asuntona, oli hirsiseinäinen, kahdeksanruutuiset ikkunat, suuri valkaistu uuni nurkassa.  Lattia oli maalaamaton, ja sitä pestiin hiekalla ja luudalla hangaten ihan vain muutamia kertoja vuodessa. Siellä kehrättiin pellavat ja villat langoiksi, siellä kudottiin kaikki talossa tarvittavat kankaat. Tuntui, kuin aina olisi kangaspuut olleet tuvan nurkassa. Ja siellä neulottiin sukat ja käsineet sekä ommeltiin mekot ja paidat. lltakaudet miehet puhdetöinä tekivät rekiä , huonekaluja, kiskottiin päreitä, joista valmistettiin koreja ja vasuja talon tarpeisiin.

"Suurena kuolinvuotena ", niinkuin puhuttiin, kylältähän kuoli kymmenkunta henkeä saman talven aikana, valmistettiin ruumisarkkujakin.  Muistan, kuinka itse makasin lapsena tällaisessa arkuntekeleessä ja otin mittaa siitä.

Joulupukin tilauksesta joulun alla valmistui leikkikaluja.  Sitä arvailtiin, kenellekähän ne tekevät noita hevosia, ja voi mitä pikku rekiä ne näkyvät tekevän!  Kukahan ne mahtaa saada? No, jouluna, joulun aattonahan se sitten paljastui.

Suutari teki meille kaikille mittojen mukaan jalkineet. Se oli tärkeä hetki, kun otettiin jalasta mittaa, ja me sitten katseltiin, kuinka sitten koristeita paineli suutari nahkapiikillä.  Augusti-setä ja Vilho oppivat suutarin taidot, ja niinpä ei ulkopuolista suutaria tarvinnutkaan taloon tuoda. Räätäli tuli valmistamaan kotikutoisesta sarasta miesten sarkahousuja. Taitavasti hän mittaili miehiä, ja kun pukukankaasta tehtiin  hienoja pukuja, hän kysyi:" Pannaanko pituutta?  Onko patiinit? "  Eihän patiineja sen ajan ihmisillä ollut monellakaan,  mutta se oli ammattitaitoisen räätälin kysymys.  Saapasjalkaisinahan siellä tallustivat miehet kesällä ja talvella.

Tällainen sama kotiteollisuus jatkui yhtä tehokkaana senkin jälkeen, kun uusi pirtti kengitettynä eli saneerattuna otettiin perheen käyttöön, luultavasti vuonna  1923.  Sitä puhuttiinkin  pitkään "uudella puolella",  kun tarkoitettiin tätä missä oli nyt uusittu nämä rakennukset ja huoneet maalattu ja kunnostettu.

Muistelen, että tuo vuosi 1923 oli sellainen, että silloin Haapalassa oli kinkeri, ja kinkerin jälkeen pidettiin kiertokoulua. Aku Rädyn vaimo Miina Väisänen oli pitämässä sitä koulua.  Pieniin rihvelitauluihin opeteltiin kirjoitusta ja laskentoa. Kyllä kai minä taisin silloin nelivuotiaana koululaisena olla melko avuton, koska muistaakseni  nimenikin  kirjoitin  Kerttu  Kuutnii -mehän olimme  Knuutisia vielä  niihin  aikoihin.  Kirkonkirjojen mukaan oli sukunimi vuonna 1920 muutettu Nuutiseksi, mutta sitä oli vielä tällaista sekaista käytäntöä.

Agatha-mummo teki ahkerasti käsitöitä ja kehräsi hamppua ja pellavaa aivinalangoiksi, suri kaatuneita poikiaan ja Jussi-poikansa teitä. Ilmeisesti Jussi-sedän oli vaikea löytää itselleen sopivaa tehtävää, joten  hän kokeili useita hommia, mm osti ensimmäisen traktorin Kiuruvedelle. Tarkoituksena oli ajaa puutavaraa ja rahtia kylän kauppiaille. Yritys epäonnistui puutteellisten tieolosuhteiden vuoksi.

Vilhelm-ukki oli erittäin seurallinen ja piti vieraiden käynnistä.  Miina-miniälle hän saattoi sanoa: " Laita nyt oikein hyvää ruokaa, tuli mieluisia vieraita." Vieraanvaraisuus oli elämäntapa. Kylässä ei ollut kievaria, joten Haapala oli monenlaisten vieraiden yöpymispaikka, mm. kansakouluntarkastaja Vuorisalmi virkamatkoillaan yöpyi aina Haapalassa. Pappien yöpyminen seuramatkoillaan oli tapoihin kuuluvaa. Ukki saattoi vielä joskus sorvata ja pajassa aikansa kuluksi takoakin.  Usein hän köllötteli pirtin penkillä ja lasten leikkien tullessa äänekkäiksi hillitsi ja ohjasi sitä pitäen pienimmän puolta aina. Mieleeni jäi, kun hän opetti meitä, että elä jyrryytä sitä toolia. Ja siellähän oli mummulla ja ukilla suomenruotsalaisia sanoja. Niinpä Agatta mummokin puhui aina talltriikista ja pesukoolistaja tällaista mitä nyt kansan suuhun oli tullut.

Suiuret pirtit olivat muuten  ihanat leikkipaikat talven hämärätunneilla suurelle lapsilaumalle. Leikkikaluja oli niukasti, joten sukupolvelta toiselle perimätietona opetetut leikit olivat seuraleikkejä, joihin mahtuivat talon omat kymmenen lasta ja Vartialan serkut ja muitakin naapurin lapsia ketä sattui tulemaan. Tällaisia leikkejä, joita muistamme, oli aivan viehättävä moniosainen leikki "Ukko tuli Turjanmaalta, Lapinmaalta laupiaalta". Sitten oli "Nauriisilla ", jossa kuvastui koko tämmöinen kaskenpolttaminen ja senaikainen maanviljelys aivan alusta loppuun asti.  Sitten leikimme "Työtä ja työkalua" tai "Tautia ja rohtoa" ,  neulapiilosilla oloa, sokkosilla ja "Karapiikki masmiikki" ja sehän oli semmoinen rauhallisempi leikki. Nämä leikit ovat varmaan kaikille serkuksille tulleet hyvin mieluisiksi eli ainakin muistelen, että näitä samoja leikkejä Kivikolla Haapajärvellä leikittiin. Ja niinpä olen näitä samoja leikkejä opettanut Mialle ja Ninalle,  kun ovat yöpyneet luonani.

Uskonto, koti ja isänmaa olivat ne arvot, jotka ohjasivat toimintaa jokapäiväisessä elämässä. Agathan ja Vilhelmin häät olivat olleet tanssihäät. Vilhelm oli arvostettu kylän keskeinen  henkilö.  Kun hän koki herätyksen ja pukeutui vaimonsa kanssa körtti-pukuun, koko kylän väki koki heräämisen samoihin aikoihin.  On sanottu, että Lapinsalossa muutamaa taloa lukuunottamatta koko kylä koki herätyksen. Niitä aikoja muistelemaan 1935 tehtiin jalkamarssikin Lapinsaloon ja ennen kaikkea Pihlajamäen Pikkaraiseen. Tämä oli 100-vuotis jalkamarssi, koska 100 vuotta sitten oli Niilo Kustaa Malmberg jalkaisin vaimonsa kanssa tehnyt matkan herännäisseuduille ja silloin juuri nämä Lapinsalon herännäisyyden alkuvaiheet ja heräämiset olivat kokeneet voimakasta murroskautta.

Jumalan sanan harjoitus on ollut aina Lapinsalossa entisen ajan vanhuksille tärkeä asia. Se on ollut se voimanlähde, jonka avulla on kestetty elämän vaikeudet ja ihmisenä olemisen tuskat. Jumalan sanan harjoitus oli käytännössä Haapalassakin. Joka lauantai-ilta koko perhe kokoontui saunan jälkeen iltahartauteen. Veisattiin useita virsiä ja ukki puhui.  Muistan, kuinka Haapalan pirtissä todella pestyt tukat ja puhtaat paidat jokaisella siinä lampun valossa virsikirjoista virsiä etsittin.  Sunnuntaina jumalanpalveluksen aikana koko perhe pyhäpukuun pukeutuneena kokoontui pirttiin. Ruokalepohan aina maattiin aamutöiden ja lehmänlypsyn ja karjanhoidon jälkeen. Ja sitten ruokalevolta noustua pukeutui väki sen ajan parhaimpiinsa, ja Siionin virsien veisuulla tämä tilaisuus aloitettiin. Ukki luki saarnan Lutherin postillastaja virsien ja ukin puheiden vuorotellessa tilaisuus jatkui. Lasten mielestä tilaisuus oli pitkä.  Mutta siihen kasvoi ja siihen oli kasvettava, koska se oli elämäntapa. Joka toinen pyhä oli samaan aikaan pyhäkoulu kylän eri taloissa. Sen vuoksi me lapset olimme vain joka toinen pyhä tässä kotihartaus-tilaisuudessa. Päiväkahvin jälkeen ukki luki vielä Bergin postillasta saarnan, mutta siihen ei enää lasten tarvinnut osallistua, vaan me pääsimme hiihtämään ja pihalle leikkimään.

Sunnuntai-iltana kokoonnuttiin myöskin veisailemaan ja mikäli naapureita sattui olemaan kylässä, he osallistuivat samaan ohjelmaan. Muistan, että aina, kun vieraita oli, niin se tilaisuus -, se yhdessäolo päätettiin virren veisaamiseen. Se oli rukousta, jota sen ajan ihmiset harrastivat. Mutta virsiä veisattiin myös töitä tehdessä.  Eihän laulaminen ollut kielletty. Lehmiä lypsäessä, äidit keittoa keittäessä,  leipoessaan, silloin he hyräilivät näitä virsiä, ja samallahan tulivat tutuiksi nämä kinkerivirret, sillä nehän  näyttelivät suurta osaa sen ajan kristinopin opetuksessa. Kerran vuodessa olivat nämä suuret kinkerit, jotka koko kylää liikuttivat, toisin sanoen:  läksyt piti lukea ja tuli osata ja kylän aikaiset kävivät edellisenä iltana seuroissa, siellä oli henkikirjoitukset ja kinkerissä aina kylän vanhimmalta rovasti kysyi, mitenkä on tämän kylän siveellinen elämä, miten on tämän kylän köyhät hoidettu. Niinpä sitten lapsen mielessä kuunneltiin,  minkälainen se on tämän kylän elämä.  Kiitoksellahan Lapinsalon aina selvisivät näistä kinkereistä, ja vaikka meitä peloteltiin, että jos et osaa, joudut pöydän alle, niin enpä minä koskaan nähnyt ketään pöydän alle pantavaksi. Mutta kyllä muistan, että kyllä kristinoppi ja katekismus ja kinkerivirret meidän tuli aina osata ja äiti kyseli: "Oletko lukenut pyhäkoululäksyt? Oletko lukenut kinkeriläksyt?" Ja niinhän ne sitten päähän meni, että nytpä on hyvä aikaisena ollut niitä muistella.

lltavirret kuuluivat vielä vuoteelta jokaisen perheen kamarista. Niinpä kuului ukin veisaaminen,  sieltä  kuului Vilhelmiina-tädin kamarista, kun hän veisasi lastensa kanssa iltavirttä, ja niinpä myöskin Pekka-isä usein veisasi "Nyt päättyi päivä armas ". Tämä oli se Pekka-isän iltavirsi:

''Nyt päättyi päivä armas

yö joutui etehemme,

vaan Herra Jeesus rakas,

ain asu kanssamme.

Uskoamme vahvista

ja suojassasi meitä

vaaroista kätke peitä,

suo lepo rauhaisa.”

Mutta sitten isä halusi yhdistää siihen toisenkin säkeistön, jota ei virsikirjassa ollut ja joka oli otettu adventtivirrestä.  Se toinen säkeistö:

"Nöyryyttä hiljaisuutta

Jumala rakastaa,

Ei salli kopeutta,

sen maahan masentaa."

Isä luki vuoteessa kirjoja. Hän oli ilmeisesti iltavirkku, koska aina me lapset nukuimme siihen, että isä jäi lukemaan, valo jäi palamaan. Hän luki mm.  Elia Tisbeläistä. Sehän näyttää nyt olevan Herättäjäyhdistyksellä uutena painoksena kaupan, ja olen miettinyt, olisikohan tuo kirja ostettava, koska siinä juuri nuo ihmeelliset profeetta Eliaan teot ...   kun hän siellä Haalin profeettojen kanssa alttaria pystytti ja huusi siihen Jumalan tulta, niin nämä olivat niin ihmeellistä, että niitä kuunteli. Mutta sitä emme koskaan kuulleet, kun  Elia pääsi tulivaunuissa taivaaseen eikä hänen tarvinnut kuolla. Toinen kirja jota isä luki, oli "Kristityn vaellus" englantilaisen Bunyanin kirjoittama ja sanotaan, että se on Raamatun jälkeen eniten levinnyt maapallolla. "Pyhä hota ".  Tällaiset olivat niitä lapsuutemme iltasatuja. Ne olivat totista kristillisyyttä.

Koti ja kotiseutu oli rakkauden kohde. Kylällä ei ollut puhelinta eikä sähköä, posti tuli kaksi kertaa viikossa, ja kyläläiset eivät kirkolle pienen asian vuoksi lähteneetkään. Pekka-isä oli lapinsalolaisten edustajana monenmonissa kunnan luottamustehtävissä ja seurakunnan tehtävissä. Hänhän kuului kirkkovaltuustoon ja osuuskassan hallintoneuvostoon. Hän oli sangen taitava ja palvelevainen, laati asiakirjoja, piti perunkirjoituksia, teki kyläläisille veroilmoituksia. Kaikissa tämäntapaisissa asioissa meillä kävi tavattoman paljon kyläläisiä ja kirkolle kokousmatkalle oli 31 kilometriä kuljettava hevosella. Se vaati aikaa ja kärsivällisyyttä. Yöllä, aamuyöstä oli lähtö, päivällä hän viipyi kokouksissa ja asioilla ja illalla tai myöhään yöllä tuli kotiin.  Jos me lapset olimme valveilla, kyllä me aina näimme ja katsoimme, mitä kaikkea isä hevosen reestä kantaakaan äidille. Hänhän teki useimmat suuret ruokaostokset siellä kirkolla käydessään, ja aina isä toi "maalaisliittolaisten" valkoisia pastilleja tuliaisiksi.

Kirkkomatkathan myös tehtiin talvella ja kesällä hevosella ja yövyttiin aina Seuratuvalla. Se oli sellainen herännäistalojen yhdessä rakentama yöpymistä varten, oikeastaan seurojenpitoa varten Kiuruveden kirkonkylään.  Tällaisia seuratupia on varmasti kaikilla niillä seuduilla, missä herännäisyyttä on ollut. Kyllä näille matkoille täytyi paljon pukea lämmintä päälle, että tarkeni reessä istua monta tuntia. Mutta siinä ne menivät. lsä kertoi tarinoita, hyräili hyräilynsä, ja me, äiti ja lapset, saalien sisällä nukuimme ja katsoimme välillä tähtiäkin.

Mieleeni on jäänyt, että Haapalassa olisi ollut Lapinsalon suurin karja. Voi olla, että muillakin oli näin iso karja, mutta meistä lapsista 20 Iehmää oli iso karja. Sitten siihen kuului sonni,  20 -30 Iammasta, kanoja, sikoja, koira, joka sai tehdä pentuja joka vuosi. Tämä sen johdosta, että meillä lapsilla jokaisella olisi oma nimikkopentu. Opimme huolehtimaan jostakin meidän omasta ja meille kuuluvasta asiasta. Saimme itse keksiä nimen omalle pennullemme ja katsoa niiden kehittymistä. Kissakin oli usein, mutta kissa koki semmosta vihaa kaikkien ihmisten puolelta toisekseen, kun se söi pikkulintuja.  Jos olisikin syönyt vain rottia ja hiiriä, mutta kyllä sellaista kattia pidettiin tarkkaan navetassa ja oli sellaisia vuosia, jolloin kissaa ei ollutkaan. Hevosia meillä oli neljä, tamma varsoi joka vuosi.

Kaikessa tässä elinympäristössä kasvoi tieto eläinopista. Pekka-isä teurasti vasikat, ja syksyllä oli suuri lahti: teurastettiin koko vuoden tarpeiksi eläimet, lihat palvattiin sitten omassa savusaunassa. Kun siat olivat tarpeeksi lihoneet, siihen aikaanhan niiden piti lihoa, ainakin 10 -12 cm valkoista läskiä piti olla, ne teurastettiin sitten siinä köyrin seutuvilla. Kuului tapoihin,  että kekri  (köyri) oli maalaistaloissa merkittävä juhla, koska se oli palvelijoiden palkansaantipäivä, köyrin jälkeinen Tobiaksen  päivä.  Köyri oli semmoinen, jolloin maanviljelijät kokivat, että kaikki vilja oli korjattu, kun alkoi talventulo. Talkkunaksia oli tehty, siat oli tapettu, oli tehty sikarokat ja oli todella sellainen turvallisuuden tunne. Joskus jälkeen päin olen ajatellut,  että sellaista turvallisuuden tunnetta, mikä maalaistalossa siihen aikaan oli syksyllä, ei nykypäivän ihmiset voi mitenkään enää kokea.  0li sato saatu korjatuksi, kesä oli takanapäin, naiset alkoivat käsitöille, miehet alkoivat myös tehdä omia puhdetöitään ja jotenkin jouluun oli tarpeeksi pitkä aika, mutta ehdittiin  urakoidakin näitä asioita, muttaj otenkin se, että kellarit, aitat ja viljavarastot olivat täynnä ruokaa, lehmät puhtaina ja tyytyväisinä märehtivät navetassa, saimme kaikki olla terveinä ja me lapset aloimme kouluakin käydä vähitellen, yksi toisensa jälkeen, se oli semmoinen turvallinen hyvänolontunne, jota joskus muistelee tyytyväisenä siitä, että sen on todella saanut kokea.

Vilhelm-ukki kuoli vuonna 1931 tammikuussa, ja jo heti kevättalvella Pekka ja Augusti rupesivat suunnittelemaan eroaikeita, toisen talon rakentamista Augustille.  Minulla on sellainen muistikuva, että Vilhelm-ukki olisi toivonut, että Pekka jää Haapalaan ja niinpä sitten, kun Pajulaa ruvettiin rakentamaan, niin siinä Augusti-setä saneli kai, miten siellä sitten taloa tehdään. Ei silloin uutta taloa rakennettu, vaan Haapalan toinen, vanhempi rakennus purettiin ja siirrettiin sitten kirvesmiesten avustuksella Pajahakaan, se oli meidän  lasten leikkipaikka ollut. Se oli niin ihana haka muuten ollut, kun siellä oli paja, mistä se oli saanut nimensä, ja sitten siellä oli vatukkota alkuosa siitä haasta, sitten sinne tuli mättäitä, joissa oli mustikoita ja mansikoita, ja tämmöinen karihauta oli keskellä hakaa. Pienet lapset eivät koskaan saaneet mennä karihaudan tuolle puolen, mutta me, jotka olimme vähän isompia, mehän sitten kuljimme ihan sen haan taka-aidalle saakka. Ja se haka muuten tuntui niin kuin se merkitsisi hirveän paljon meille lapsille.  Sinne tuli Vartialan pojat ja tytötkin leikkimään. Mutta niinpä siitä sitten tuli Pajulan lasten kotipaikka. Alkuun heillä oli vain yksi ainoa pirtti, myöhemmin valmistuivat kamarit. Tämän talonrakentamisen jälkeen sitten Haapalassa jaettiin myöskin maat ja karja ja tavarat. Niinpä jäimme sitten pienellä perheellä Haapalaan. No, eihän se mikään pieni perhe ollut, siihen kuului isä, äiti ja kuusi lasta. Haapalassa ruvettiin  rakennuksia korjaamaan, rakennettiin uutta, uusi sauna, uusi tappura-aitta, halkoliitereitä, korjattiin navettaa ja tallia kaikkea niin kuin tämän ajan tarpeita vastaavaksi.

Niihin aikoihin maataloutta koetteli kovat pula-ajat, ja kyllä varmasti pula-ajat tuntuivat muuallakin kuin maataloudessa, sillä työttömiä kulkijoita kulki kyselemässä työtä ja pyytelemässä ruokaa. Niihin aikoihin kulki monenlaisia kulkumiehiä. Kirjailija Lauri Leskinen on näistä eräässä kirjassaan  kertonut, juuri näistä saarnaaja Taavetista ja Kaikkos-Villestä, hupsu-Asikaisesta ja siisti-Otusta. Heillä oli kaikilla kyläläisten antamat lempinimet ja he kulkivat niinkuin ruotulaiset yön siellä toisen täällä. Ja jotenkin jo ennenkun Haapala oli isona talona, sitä sanaa käytettiin, jotenkin tällainen sosiaalinen eriarvoisuus lapsen silmin katsottuna koettiin sillä tavalla, että tuli auttaa ja antaa näille ihmisille ruokaa. Muistan sen, kuinka köyhän mökin äiti tuli Haapalaan aivan kuin käsiä hieroskellen pirtissä ovensuussa. Hän oli hyvin kalpea, uupuneen näköinen. Kyllähän se sitten Agatha-mummo lähti hänelle ruokaa antamaan. Tajusin, että hän oli kerjäläinen. Jotenkin tällainen auttamistahto otettiin jo niin, että se kuului niinkuin elämäntapaan. Se on varmaan ollut hyväkin, sillä niinhän aina sanotaan, että siellä missä herännäisyyttä on, niin sillä seudulla kylässä ei ole köyhiä, ne huolehtivat auttavat näitä.

Kyllä Haapala oli sellainen paikka, josta todella annettiin ruokaa, lihaa ja leipää kävijöille. Juuri tällaisena pula-aikana tunnettiin oikein selvästi, miten toisilla ihmisillä on vähemmän milloin enemmän. Eräs tapaus suhtautumisesta puutteeseen: Isälläni oli ihmeellinen kyky tajuta, kun ihmiset kyselivät, eikö saisi ruokaa, eikö saisi työtä, eikö saisi ruokaa.  Niin hän erään Ahokyläläisen pojan otti työhön pitkäksi aikaa. Poika oli hyvin huumorintajuinen. Kun hänen ainoat housunsa olivat rikki ja kun siinä sitten puhuttiin, että ne pitäisi paikata, niin tämä poika tuumasi, naurussa suin tietenkin, että eihän sitä nyt ennen tiedä ruveta paikkaamaan,  ennen kuin näkkee, mihinkä päin se rupiaa hajuamaan. Tämä kun hän puhui vähän pohjalaista murretta, oli meistä savolaisista sellainen, että jäi mieleen ja tuli melkein seisovaksi sanonnaksi, että "eihän sitä tiedä korjata, ennen kuin näkkee, mihin päin se rupiaa hajuamaan". Kyllä tämä pula-aika koetteli maataloutta. Niihin aikoihin olivat nämä pulakapinat mm. Konikapina Nivalassa, ja todella niin laajasti siitä on puhuttu, että se on jäänyt aikakirjoihin semmoisena. Todella työnteolla ja ahkeruudella, taidolla ja säästäväisyydellä mentiin eteenpäin Haapalassakin.

Ja sama kotiteollisuus jatkui Haapalan pirtissä nytkin seuraavan sukupolven aikana. Vilhohan oli oppinut tekemään jo huonekaluja kansakoulussa. Vaikutti maatalouskerhotyöhön, jota Kiuruvedelläkin tehtiin. Sehän nykyään käyttää nimeä 4 H kerho ( harkinta, harjaantuminen, hyvyys ja hyvinvointi ). 4 H tulee englantilaisista sanoista, jotka suomennettuna ovat juuri harkinta, harjaantuminen, hyvyys ja hyvinvointi.  Tämä toiminta opasti kerhoneuvojan välityksellä puutarhan ja juurikasvien hoitoa, kokeiltiin Haapalassa vehnän viljelyä, kylällä oli ruoanlaittokursseja, säilöntäkursseja, karjanhoitokursseja. Haapalaan tuli monia alan lehtiä, ja yhteistoiminta kyläläisten avulla kehitti Lapinsalon kylää eteenpäin.

Lapinsaloon rupesi linja-auto kulkemaan vähän ennen sotia, sähköt ja sen avulla sähkölaitteet ja -koneet tulivat sotien jälkeen, samoin puhelimet tulivat sotien jälkeen. Ennen sotia Lapinsalossa elettiin tämmöistä hyvin vaatimatonta elämää.  Ja mikä oli virkistyksenä, niin se oli juuri tämä kristillisyyden tuoma: kirkkomatkat, körttiseurat, körttiseurat kotona, köriti-seurat kylässä, körttiseurat eri puolilla pitäjääkin.  Kaikki perhejuhlat olivat aina tällaiset herännäisseurakeskeiset. Muistan, kuinka syksyisin tuli sukulaisia, serkkuja Lamulta ja Kivikolta. Se oli jonkinlaista elojuhlaa. Olen joskus ajatellut, että varmaan Vilhelmillä ja Agathalla oli tapa koota sukua seurojen avulla, kun syksyllä oli vilja korjattu ja syyssato saatu talteen. Ehkä ne olivat sellaisia elojuhlia eli sitä tunnelmaa, jota ehkä Keski-Euroopan maissa vietetään, kun viinisato on korjattu. Haapalan pirtti on ollut monen tällaisen juhlan pitopaikkana, serkusten ja sukulaisten kohtaamispaikkana. Haapalan pirtti on ollut myöskin kirkkona.  Siellähän oli jumalanpalveluskin, jossa kanttorina toimi Albinus-setä, saarnan piti piispa Malmivaara, hän oli silloin  Kiuruveden kirkkoherrana.

Se Haapalan pirtti on ollut myös heinäperäläisten lasten koulukotina. Kun oli pitkät matkat eikä ollut muuta kyytiä, niin heitä oli kylän taloihin otettu. Miina äitini, joka tiesi, mitä on olla heinäperäläisenä, otti useitakin, ja niinpä monet näistä Lapinsalon Haapalan koulukkaista ovat muistaneet äitiä kirjein ja postein vielä myöhemminkin. Mutta sitten sama pirtti on ollut myös tukkilaisten, siis metsä-työmiesten majapaikkana useina talvina. Tällöin myös on tarvinnut Haapalan keittopadan olla suuri, kun miehet tulivat syömään. On jäänyt mieleeni muistikuva, kun Nissilän miehiä oli siellä Haapalan pirtissä yönseutua, asuivat kai koko talven, olikohan myyty Haapalan metsää ja monien muiden talojen metsää.Ja sitten käsisahalla he sahasivat niitä puita ja sitten sahanterä katkesi. Muistan, kuinka me koko Haapalan väki surimme: ajatella, mitenkä kallis pokasahan terä nyt täytyy ostaa ja tuollainen vahinko sattui! Juuri tämäkin kai todisti sitä, että oli sellaista myötäelämisen taitoa, jota me sitten lapsena saimme oppia. Tietysti me saimme oppia monenlaistakin myötäelämiseen liittyvää.

Siellä läheisessä mökissä oli, en muista mistä pitäjästä, miten kaukaa oli tullut, yksi perhe, ja se oli ollut vapaussodassa punaisten puolella. He asuivat vähän aikaa, olisikohan siinä sitten asuneet kymmenkunta vuotta, sitten he taas muuttivat pois. Mies oli kova kommunisti. lsäni oli siihen aikaan  huolto-Iautakunnassa. Mies tuli aina murheinensa vaatimaan parempia elinolosuhteita ja odotti, että hän tulee siihen Haapalaan. Kerrankin hän tuli oikein aggressiivisena ja sanoi: "Mihinkäs Pekka meinaat mennä, kun  minä tulen tähän Haapalaan?" Tietystihän meitä lapsia pelotti aivan, emmehän me lapinsalolaiset olleet tottuneet tämmöiseen. Kun mies muutaman vuoden katseli Lapinsalon elämänmenoa, niin sitten hän tuli sanomaan jo rauhallisena:  "Olen ajatellut, etten minä tulekaan tähän Haapalaan, kun tässä näkyy pitävän tehdä niin paljon työtä."

Haapalasta on lähetetty aina lapsia opintielle. Edellisen sukupolven aikana isä-Pekka lähetettiin Kirkonkylän kansakouluun31 kilometrin päähän. Johanna Ja Riitta lähetettiin Karhumäen opistoon. Ville, Kirsti ja Albinus lähetettiin seminaariin ja Karoliina käsityöopettajakursseille. Seuraavan sukupolven opinahjona oli Portaanpään kristillinen kansanopisto. Muistan, kuinka odotimme, että ikä karttuisi niin paljon, että pääsisi sinne uutta oppimaan. Sillä senhän oli kuullut muilta kansanopiston käyneiltä, kuinka se toverihenki ja ystävyyssiteet siellä ympäri Suomea olevien opistolaisten kesken olivat elämänikuiset. Ja niinhän  1931  Vilho lähti kansanopistoon, 1934 oli minun vuoroni  lähteä. Silloin oli Kalevalan 100-vuotisjuhlavuosi, joten  muistan, kuinka siellä järjestettiin iso Kalevala-juhlakin. Ehkäpä sen jälkeen on rakkaus Kalevalaan erikoisesti jäänytkin, sillä kyllä antoi vaikutteita se lausuntakuorossa mukana oleminen. Kansanopistohan oli tietojen ja taitojen lisäämistä kansan lapsille, mutta se henkinen perintö siellähän me omaksuimme omakohtaisesti herännäisyyden ideologian ja siellä me löysimme ystävät ja mitä tarkoittaa opistotoveri ja ystävä. Mutta siellä me opimme uusia tapoja, joita saimme sitten toteuttaa heti omassa kodissamme.  Sitten kansanopiston jälkeen niinkuin oma kotipitäjä laajeni, olihan opistotovereita ympäri Kiuruvettä. Tämä tapahtui kaikille meille, kun jokainen vuorollamme kansanopistoon pääsimme.

Oman kotiseudun kehittäminen, se oli aina tärkeä tehtävä, oman kodin, vaatimattoman ja sen, vähäisillä varoilla ylläpidetyn maalaistalon, elämän rikastuttaminen, sen koimme tehtäväksemme. lsä ja äiti opettivat rakastamaan työtä, iloitsemaan työnteosta ja niistä saavutuksista, joita työn avulla saavutetaan. Työnilo on se eräs näistä Haapalan anneista, joista usein sisarteni ja veljeni kanssa olemme puhuneet. Monet kokevat nykyaikana työnteon raskaaksi, vaikeaksi. Mutta niinhän mekin olemme kokeneet: meitä on väsyttänyt työ, olemme saaneet uudelleen ja uudelleen alkaa. Mutta me olemme oppineet iloitsemaan työn tuloksista.

Tuli aika, jolloin isänmaa kutsui pojat. Tuli aika, jolloin tulivat jälleen sankarihautajaiset. Tuli aika tyttöjen etsiä oma tie, jossa voi toteuttaa itseään. Haapalaan tuli uusi emäntä ja uuden sukupolven vuoro oli astua elämään. Muistoissa voin vieläkin kuunnella Haapalan hirsiseinäisestä pirtistä väkevän virrenveisuun. Se soi niiden sieluissa vieläkin, jotka siellä ovat kasvaneet ja elämän eväät matkalleen saaneet.

Oulussa tammikuussa 1985 Kerttu Nuutinen ja Vilho Nuutinen

Knuutinen Pekka, Nuutinen s. 28.05.1884  Kiuruvesi, Lapinsalo, Haapala.  k. 27.01.1969 Kiuruvesi, Lapinsalo, Haapala, haudattu  Lapinsalon hautausmaahan.

Käynyt kansakoulun Kiuruveden kirkonkylän kansakoululla. Toiminut Lapinsalossa raittiusseuran puheen-johtajana, Lapinsalon Osuuskassan hallituksen puheenjohtajana ja myöhemmin Kiuruveden Osuuskassan  hallintoneuvoston jäsenenä, toiminut vuosikymmenet Kiuruveden kirkkovaltuuston, kunnanvaltuuston ja taksoituslautakunnan jäsenenä, samoin huoltolautakunnan ja sota-aikana kansanhuoltolautakunnan jäsenenä, viljelyspäällikkönä sekä siirtolaisten sijoitus- ja huoltotoimikunnan jäsenenä. Hän oli aktiivinen seuratupayhdistyksen jäsen sekä Lapinsalon seuratuvan (myöhemmin kirkoksi muutettu) perustajajäsen.

puoliso Kärkkäinen Vilhelmiina, Nuutinen s.  30.10.1890 Kiuruvesi, Heinäperä, Kiikkula.  k.  09.10.1982 Kiuruvesi, terveyskeskus, haudattu Lapinsalon hautausmaahan. Vihitty: 05.10.1915.

Käynyt Mieslahden kansanopiston, käsityökoulun, karjanhoitokurssin. Toimi pyhäkoulunopettajana 25 vuotta,  oli Lapinsalon kansakoulun johtokunnan jäsen, diakoniatoimikunnan jäsen, myös Lapinsalon seuratuvan varojen keräyksen aktiivinennen ompeluseurojen varojenkerääjäjäsen.

Lapset:

1) Vilho Antero s.13.07.1916 Kiuruvesi, Lapinsalo, Haapala.  k.19.03.1987 Kuopion yliopistollinen keskussairaala haudattu Kiuruveden hautausmaahan.

2)  Kerttu Agatta s.13.07.1918 Kiuruvesi, Lapinsalo, Haapala.  Johtava ylihoitaja Oulussa. Käynyt Portaanpään kristillisen kansanopiston. Valmistunut sairaanhoitajaksi Oulun Diakonissalaitokselta v. 1942, erikoissairaanhoitaja, leikkaussalityö v.1944, diakonissa v.1948, terveyssisar v.1950,  sairaanhoitaja johtaja v.1960. Toimipaikat Oulussa, Valkeakoskella, Lahdessa, Kiuruvedellä ja Hämeenlinnassa. Viimeksi        työskennellyt Oulun keskusmielisairaalan johtavana ylihoitajana vuodesta  l965, mistä virasta jäänyt eläkkeelle 1.4.1980.

3)  Samuel  Henrik s.17.06.1920 Kiuruvesi, Lapinsalo, Haapala.  k.13.08.1941 Helylä, haudattu  Kiuruveden sankarihautausmaahan. Käynyt Portaanpään kristillisen kansanopiston. Toimi maanviljelijänä kotiperheen kanssa Haapalassa. Kaatui jatkosodassa rintamalla Helylässä.

4)  Kalle Pekka s.17.07.1922 Kiuruvesi, Lapinsalo, Haapala.  k. 22.06.1944 Karhumäki, haudattu Kiuruveden sankarihautausmaahan. Käynyt Portaanpään kristillisen kansanopiston. Kaatui jatkosodassa rintamalla Karhumäen taistelussa.

5)  Rauni Maria s. 24.04.1928 Kiuruvesi, Lapinsalo, Haapala.

6) Aino Kristiina s. 27.04.1930 Kiuruvesi, Lapinsalo, Haapala. Käynyt Portaanpään kristillisen kansanopiston, Järvenpään kansankorkeakoulun seurakuntaopiston yleislinjan kurssin ja kursseja Klementtiopistossa. Valmistunut kansakoulunopettajaksi Kemijärven seminaarista. v.1954. Oli peruskoulun luokanopettajana Lavolan koululla Lappeenrannassa. Toiminut musiikkiluokkien opettajana hoitaen koulun musiikin opetusta,  kuoro-ym. toimintaa. Asuu Lappeenrannassa.