Lapsuuden Pajula

Pajulan historia


Esko Nuutinen

Lapsuuteni vanha Pajula


Lauri Leskinen sanoo osuvasti muistelmista: ”Muistelmat sinänsä pakkaavat aikojen kuluessa muuttumaan kukkien kaltaisiksi. Ei erikoisen värikkäiksi, eikä huomiota herättäviksi, sellaisiksi, joita julkisesti ihasteltaisiin ja pantaisiin näytteille. Juhannuskukan kaltaisiksi ne muuttuvat, sellaisiksi, joiden joukossa kahlaillaan ilman tekopeliä, paljain kintuin, tai taitetaan jokunen niistä ja katsotaan aivan läheltä ja hiljentyen… Ja silloin, luulisi, ailahtaa ihmisessä jotain, jota sitäkään ei panna näytteille eikä huudeta julki isoäänisesti.” 


Äiti antoi muistolauseeksi minulle antamaansa kirjaan: ”Kiitä muille muita maita, itselle omia maita. Omat maat on armahimmat, omat metsät mieluisimmat.” 


Rakastan lapsuusaikaani Pajulassa ja palaan siihen mielessäni usein. Se on ollut elämäni pohja ja kivijalka.  

                                                                                                             


                                                                                                                                    Mirja

Pirtti oli elämän keskus. Siellä tehtiin arkipäivän töitä, miesten ja naisten käsitöitä, parsittiin ja paikattiin, leivottiin ja valmistettiin ruokaa. Pirtissä pidettiin seuroja, vietettiin vuoden juhlia, leikittiin ja opetettiin lapsia, luettiin, hiljennyttiin ja veisattiin, puhutettiin vieraat ja naapurit. 

Talvipäivisin isä ja ukki tekivät puutöitä, reen jalaksia ja kaikenlaisia tarvekaluja, ja korjailivat työkaluja. Lapset saivat leikkiä lastuilla. Yhtenä talvena isä teki monta soutatuolia. Ukki kiskoi päreitä ja teki pärevasuja, joita tarvittiin monessa työssä navetassa ja pottupellolla. Nikkarikaappi oviseinällä oli kiehtova, siellä oli monenlaisia miesten työkaluja.


Kevättalvella pirtin perä kannettiin täyteen moneen kerrokseen suuria pottujen idätyslaatikoita. Ajan mittaan pottuihin kasvoi pitkät idut. Peruna oli ruokatalouden perusta ja sitä pantiin joka talossa maahan suurille peltoaloille. Potun kylvö ja potun nosto olivat isoja tapahtumia, joihin tarvittiin talkooväkeäkin. 


Talvella tuotiin sisälle suuret loimien luomapuut, joita pyöritettiin keskellä pirtin lattiaa. Kangaspuut viriteltiin. Tytöt saivat leikata leikkelyksiä, ommella yhteen ja täyttää käpyjä. Vaatteista ei jäänyt mitään tähteitä, ja viimeinen palvelus niillä oli luuttuina ja leikkelyksinä. Vaatteissa ei ollut paljon värejä, ja niinpä matotkin olivat hillittyjä, väreiltään yhteen sointuvia. Vasta kudotut matot toivat virkistävää vaihtelua muuten samanlaisina pysyviin huoneisiin. Arkena pirtin lattialla oli vain pari mattoa, toinen ulko-ovelta uunille ja toinen uunin edestä peräseinälle. Pyhäksi levitettiin kapeat pitkät räsymatot, jotka loivat juhlavan tunnelman pirttiin. 


Uunia lämmitettiin pitkillä haloilla. Leipomispäivänä pirtin pöytälevy käännettiin ja siinä leivottiin suuret taikinat leipää, rieskaa, vehnaslettejä, piirakkaa ja kuivakakkuja. Leipomusten paiston jälkeen äiti siivosi jauhot pöydältä linnun siivellä, pesi pöydän ja käänsi paikoilleen.

Syksytöihin kuului talkkunaksien valmistus pirtin uunissa. Karjakeittiön muuripadassa keitetyt ja kuiviksi valutetut ohrat levitettiin kuumalle arinalle ja niitä kuivatettiin ja paahdettiin. Talkkuna oli syksyn ruokaa, tiivistä, karkeaa puuroa, jonka päälle laitettu voinokare suli maistuvaksi kastikkeeksi. Joskus talkkunan päälle laitettiin läskisiä, ohuita, rapean kuiviksi käristettyjä lihasiivuja, lapsenkin mielestä hyvän makuiseksi särpimeksi.


Uunin edessä olevalla orrella kuivateltiin villasukat ja kastuneet työvaatteet. Kalkittu uunin kylki oli himottava, ja puolisalaa siitä nakerrettiin kalkkipaloja imeskeltäväksi. Uunille pääsi viereisen sängyn korkeasta päädystä ponnistamalla. Uunin selkä oli lämmin ja leveä. 

Syksyllä pirtin puusänkyjen patjat täytettiin uusilla oljilla ja ne pullottivat korkeina yli laitojen. Matrassien päälle laitettiin leikkelyksistä kudotut vaaleat aluset. Raskaat topatut täkit antoivat pesämäisen lämmön. Joskus saatettiin maata nahkastenkin alla. Nukuin Eskon kanssa, Maisa Marjatan kanssa, ja Neena pienessä, verhoillussa vauvankopassaan. Neena-vauva pestiin keittiössä isän vanerista tekemässä ja maalaamassa, puolikkaan tynnyrin muotoisessa pesusoikossaan. Tukka harjattiin vauvaharjalla töyhdöksi päälaelle.


Valoa pirttiin antoi petromaksi, jota pumpattiin ennen sytyttämistä. Se suhisi palaessaan. Kun kaasuvalot asennettiin, ne hämmästyttivät kirkkaudellaan. Kaasua piti säästää ja hämärätuntia pitää aina siihen asti, kun äiti ja isä tulisivat navetasta. Ukki ehdotteli jollosilla oloa aivan tuskastuttavan pitkään. Kun ukki sai syntymäpäivälahjaksi matkaradion, se ripustettiin korkealle pirtin seinälle, minne lapset eivät ulottuneet. Aamu- ja iltahartaus, jumalanpalvelus, uutiset ja lastenradio kuunneltiin. Mummu sääteli kuuntelua. Lastenlaulujen aikaan oli pakko nousta penkille seisomaan, että kuulisi paremmin. 


Ulko-oven vierusnurkan kökissä saivat vain pienimmät käydä pissillä. Muiden piti pinkaista pihan poikki huussiin. Joku piti saada pimeällä mukaan mörön syötiksi. Pimeällä huussi oli vähän pelottava, ja kilpajuoksulla tultiin takaisin. 

Mummun ja ukin kammari oli heidän oma maailmansa, jota kunnioitettiin. Sinne he vetäytyivät ruokalevolle, mikä lapsena tuntui kummalliselta. Peräseinällä olevan lahvikaapin sisältöä emme koskaan nähneet.


Vieraskammari oli pyhitetty vieraskäyttöön. Siellä oli puusänky, isän tekemä lasiovinen kaappi, jossa olivat vähäiset kirjat, nojatuolit sekä pyöreä pöytä. Sängyn päällä oli ristikuvioinen puoliryijy ja kultakehyksinen taulu, jossa Jeesus opetuslapsineen kulkee viljapellon keskellä. Nurkassa oli pyöreä pönttöuuni. Vieraskammari pidettiin talvisin viileänä. Tampuurista tulevan oven vieressä oli komuutti, jossa oli potti. Kalla viihtyi kammarin viileydessä. Vieraat olivat aina arvostettuja, ja heille tarjottiin parasta. Kellarista haettiin lakkapurkki, ja harvoin nähdyt pikkuleivät otettiin esille. Kun lapset olivat kipeinä, he saattoivat päästä vieraskammarin sänkyyn potemaan ja saada aikuisilta erityishuomiota. Kerran minulla oli kipeä paise selässä, ja pääsin vieraskammarin sänkyyn. Isä puristi paiseen tyhjäksi, ja kun kuulin isän sanovan, että nyt se sydän lähti, luulin että kuolema tulee.


Aku Räty oli Pajulassa käymässä. Maisan kanssa meidät ohjattiin vieraskammariin Akun eteen laulamaan: ”Erämaata, erämaata läpi kulkeissain Kuulin puhuttavan Todeks sanottavan Että kerran että kerran pääsen taivaaseen…”. Akulla oli lapikkaat jalassa. 


Tampuuri oli pimeä, vähän pelottava paikka, jonka kautta piti kulkea nopeasti. Naulakossa olivat aikuisten pyhätakit. Kun kaasuvalot asennettiin, oli vintin portaiden alla kaasupöntön paikka. Tampuurista johti vintille jyrkät portaat. Vintti oli salaperäinen tila, jonne oli kertynyt monenlaista tavaraa. Pirtin päällä oli paljon vanhoja lehtiä, Kotiliesiä ja muitakin. Puinen terva-astia tuoksui väkevästi ja siinä oli jäniksen käpälä sutina. Vintillä oli yksi kesähuone, jossa käytiin joskus päiväunilla. Hyllyssä oli kirjoja isän nuoruusajalta. 


Pyhä ja juhlapäivät rytmittivät tavallista arkea. Pyhä pyhitettiin. Lauantain leipominen, siivous ja puhdistautuminen saunassa valmistivat laskeutumista pyhän viettoon. Pyhänä tehtiin vain välttämättömät navettatyöt ja ruuan laitot. Radiosta kuunneltiin jumalanpalvelukset tai ukki luki postillaa ja veisattiin Siionista. Kirkko oli kaukana ja sinne päästiin harvoin. Lapselle luetut eivät useinkaan auenneet, mutta ukin vahva ääni ja luennan rytmi rauhoittivat. Sunnuntai-iltana, varsinkin jos oli vieraita, vielä veisattiin, ehkä ukki lukikin. Vanhat Siionin Virret painuivat voimakkaina lapsen mieleen. Veisuu yhdisti vanhat ja nuoret ja käymässä olleet vieraat turvalliseen, rakastavaan ja armahtavaan suojaan. Sävelmiin ja sanoihin on latautunut syvälle mieleen painuneita tuntoja. 


Juhlapyhiä juhlittiin vaatimattomasti. Joulujuhla koululla oli tärkeä ja se kokosi koko kylän. Jouluksi laitettiin vähäiset koristeet: pirtin pöydälle värikäs tonttuliina, olkihimmeli kattoon, punainen kynttilänjalka kynttilöineen ja olkipukki pöydälle. Kuusi koristeltiin kynttilöin ja lipuin. Lahjat olivat itse tehtyjä. Jossakin välissä äiti ehti tehdä minulle ja Maisalle nuket vaatteineen. Ne nimettiin Anneksi ja Marja-Leenaksi. Esko sai isän tekemän puisen junan. Kirsti-kummi neuloi sisarustensa lapsille lahjaksi kauniita villapaitoja, takkeja ja –mekkoja. Irja-kummi oli myös taitava ompelija, ja sain häneltä vaatteita, sinisen röyhelöpuseronkin. 


Mummu veisasi usein: 


”Sydämmest´ muistaa mahdan 

Ain´ Herran hyvyyttä,  

Kiittää kuin parhain taidan 

Hänt´ armons´ edestä, 

Kuin sangen suuri on, 

Auttaa minua muistaa ain´; 

Siis hänen kiitos olkoon 

nyt niin iäisiin aikoin!

 

Ann´ minun saada suotuis´ loppu, 

Kuin erota täytyy täst´,

Tykös silloin minua johda. 

Olless´viime hädäss´, 

Kivuss´ avun havuss´, 

Jumal´ ole avuss´, 

Korjaa minua taivaan iloon 

Kanss´ pyhäis, kuin siellä on.”

 

Vanhoja ihmisiä kunnioitettiin, ja oli luonnollista teititellä vanhempia ihmisiä, myös mummua ja ukkia. Äiti ja isä teitittelivät myös omia vanhempiaan. 


Vaikka kulkuyhteydet olivat huonot, kävivät iisalmelaiset, akanmäkiset ja rönkäläiset säännöllisesti

kylässä. Sukuyhteys oli tiivis. Serkut saattoivat olla pitkiäkin aikoja kylässä ja me serkkujen luona.

Aikuiset kävivät naapureissa ja Pihlajanmäellä kylässä. Mummu vei lämpimäisiä naapuriin

leipomispäivänä. Mummulla oli tiivis ystäväpiirinsä Haapalan ja Vartialan mummuissa. Ihmiset olivat

vahvoja persoonallisuuksia: Rinteelän Joppi, Aholan Väinö, Haapalan Pekka-ukki, Vartialan Ensio-setä,

kauppias Eino Ahola, opettaja Ahos-Liisa sekä miehensä Jalmari. Vieraan tullessa ukki latasi käyrän

piippunsa Jymyllä ja aloitti verkkaisen seurustelun, jossa jaksettiin kuunnella vieraan kuulumiset ja

tunnustella mielialat. Sota-ajan tapahtumista ukki ei koskaan puhellut.


Olga-mummu Heinäperältä kävi kuppaamassa ja hieromassa. Mummu nautti, kun Olga-mummun

kyhmyiset sormet vetelivät kipeitä lihaksia. Hieroma-alustat haisivat voimakkaasti kamferilta.

Kuppaussarvet iskettiin selkään saunassa.


Työ oli suuressa arvossa. Työtä tuli jokaisen tehdä voimiensa mukaan, lapsesta lähtien. ”Tyyliä työ

vuatii” oli myös Pajulan mottoja. Työ kannatti tehdä hyvin, niin että siitä oli myös silmälle iloa;

suorat kyntövaot, kauniisti muotoillut ja viimeistellyt heinäseipäät, hyvin kalkittu navetta - työn tulos

toi tyydytystä. Ponnistelua työssä opeteltiin ja iloa tuotti lapsellekin porukassa yhdessä aikaan saatu

lopputulos. Heinänteko oli mieluista, kun mukana oli kyläläisiä tai iisalmelaiset, vaikka hiki virtasi ja sänget pistelivät. Huumoria viljeltiin, mikä kevensi raskasta työtä. ”Kyllähän tämä meeltä kääp, vaen paa hänneen kaks äkkinäestä!” Mukavaa vaihtelua toi myös kahvien nauttiminen heinäpellolla. Heinäntekourakan päätteeksi päästiin Hällämölle uimaan – mutta tämä taisi olla jo uuden Pajulan aikaan, kun iisalmelaisilla oli Simca – ja saatiin Jaffa-limunaatia ja makkaraa. 


Lasten työn vaativuus kasvoi iän karttuessa. Vähitellen pystyi ylenemään tappiherrasta juurikarvan panijaksi ja edelleen hankomieheksi. Isä ja äiti antoivat vastuuta ja luottivat lapsille vaativiakin navettatöitä. Lasten työpanosta arvostettiin ja se sanottiin ääneen. Istuimme Eskon kanssa navetan takakömmänässä lypsyjakkaroilla vahtimassa porsivaa emakkoa, joka makasi pahnoilla. En ollut edes ihan varma, miten se porsas syntyy, mutta siitä se selvisi. Kömmänässä eleli myös Armi-sika, ja kun kuulin, että oli myös Armi Kuusela, ihmettelin miten kauniille naiselle on annettu sian nimi.


Äiti joutui monesti ottamaan lapset mukaan työhön. Rehukaali- ja lanttupellon taimirivistöt tuntuivat suunnattoman pitkiltä harventaa kumarassa tai konttaamalla, mutta äiti sai lapset viihtymään kertomuksillaan Hilma-tädin elämästä, Pohjanpään runoillaan ja Kalevalan säkeillään tai lauluillaan. Navetan pesu juuriharjalla ja kalkitus ei ollut työ eikä mikään, kun äiti aloitti kertomuksensa. Ja lopulta palkintona olivat isän kehut ja puhtauttaan hohtava, vasta kalkittu navetta. Marjaan lähtö oli aluksi mukavaa, mutta itikat tahtoivat pian kiusata ja väsymys voittaa. Pienet läkkipeltiset astiat piti kuitenkin poimia täyteen. Vaikka astiat olivat jo täynnä, ei äidin marjanhimo täyttynyt: ”Otetaan vielä puuromarjat” oli tuskastuttava vakiolause.


Lapsia kasvattivat kaikki aikuiset. Lähtökohtina olivat rehellisyys, työn kunnioittaminen, siivo käytös ja puhe. Koivuniemeläinen oli kaiken varalta pirtin oven päällä ja sitä joskus käytettiinkin. Rangaistuksen ja itkun jälkeen tuli anteeksipyyntö ja anteeksianto eikä asiaa sen koommin muisteltu. Joskus ukki hermostui lasten melskamiseen. ”Älskämätä!”-kehotus tiukalla äänellä rauhoitti lauman. 


Leikit keksittiin luonnostaan itse. Nukkeja olivat ainakin Serafiina, Saara, Anne, Marja-Leena ja Marja (myöhemmin Maarit), joiden kehot olivat vanutäytteisiä ja päät kumiset tai kuttaperkkaiset. Hilma-tädiltä saatiin Päivi, ”posliininen” hieno nukke, jolla oli letitettävä musta tukka ja kiinni painuvat silmät. Se jäi hienoudessaan vähän vieraaksi. Iisalmen kummeilta saadut ihanat paperinuket, joille voi vaihtaa vaatteita, olivat monissa leikeissä mukana. Isän tekemä leikkimökki oli kesällä kotileikkien keskusnäyttämö, vaikka koteja perustettiin eri pisteisiin ulkorakennuksiin. 


Kevään paljastaessa ensimmäiset pälvensä alkoi kenkkuu, kenkattiin munkreettoo, kirjekuorta ja viikonpäiviä. Talvisin tehtiin lumiukkoja ja lumilinnoja ja hiihdettiin iltakaudet pukin tuomilla Valtosilla ja laskettiin porukalla Artun mäestä ja Aholan karihaudasta, johon pojat tekivät lumesta hyppyrin. Myöhään illalla pihaan tullessa olivat posket hehkuvan punaiset ja lapaset ja sukat sulaneesta lumesta litimärät. Kun suksi meni mäessä poikki, se paikattiin hankalalla, hiihtoa jarruttavalla pellillä, ja suksen palasia sitoi vielä raskas puupalikka. Hankiaisilla viiletettiin suksilla, potkurilla ja kelkalla pitkin metsiä ja soita aina Suarsuolle asti. Talvi-iltoina saatettiin saada aikuiset, ukkikin mukaan leikkimään sisällä Turjan ukkoo, Hollannin liinoo, nauriisille tai kätkemään kivvee ja sotkemaan savvee. 


Lukemaan opeteltiin aapisesta ukin veistämän ällätikun avulla ja aapisen väliin munivan kukon kannustamana. Lahjaksi saadut harvat kirjat, Andersenin satukirja, Lukemisia Suomen lapsille ja Lasten kultaiset kirjat veivät satujen ihanaan maailmaan. Äiti istutti lapsiin rakkauden runouteen ja lukemiseen: ”Emojänis tuli pyrynä metsän takaa…”, ”kun Ämmy ammuu…” ja ”siihen aikaan, kun isä lampun osti” osattiin ulkoa. Laulettiin myös paljon, työssä ollessa ja uuden Pajulan aikaan saunan lauteillakin näännyksiin asti, jopa moniäänisesti, isä bassoa ja äiti alttoa. Läheisten vieraiden pois lähtiessä veisattiin yhdessä lähtö- tai iltavirsi. Laulaminen yhdisti ja virkisti, siirsi ajatukset raskaasta työstä, innosti ja elähdytti. Rakastan vieläkin yhteislaulua – se on hienoimpia yhdessä olon muotoja. 


Piha oli pieni, rakennusten joka sivulta rajaama kartano. Nurmikko tallautui kulkiessa, enkä muista, että sitä olisi niitetty. Rakennusten laitamilla oli muutamia kukkapenkkejä. Pihakin siistittiin pyhäksi.


Pihalla oli kaivo, josta vesi nostettiin käsipumpulla. Vettä ei tuhlailtu, kun joka pisara piti kantaa. Kaivon vieressä oli puusaavi, jossa me lapset saatiin joskus ”uida” kesähelteellä.


Puoti oli aitta ja kesähuone. ”Puojin piälle” muutettiin nukkumaan koulun päätyttyä ja palattiin pirttiin koulun alettua. Äiti ja isä nukkuivat alakerrassa. Kun oppikoulussa oltiin kirkolla pitkä talvi, alkoi kesäloman riemu ja vapaus puojin pesulla. Kesän hienoja hetkiä oli kuunnella nukkumaan mennessä haarapääskyjen kujertelua liiterin puolella ja tuntea vasta pestyn puojin ja Haapalan maitolaiturin alta haetun myntin tuoksut tyynyn alla ja nukahtaa väsyneenä täyteläisen päivän jälkeen täkkien ja nahkasten alle. Aamulla aikaisin äiti tai isä herättelivät meitä vuoron perään aamunavetalle. 

Viereisessä kärryliiterissä pidettiin työkaluja, kelkkoja ja muita vehkeitä.  Toisella puolella oli talli, jossa varhaisessa lapsuudessani oli hevonen ja lampaita, myöhemmin sikoja ja hiehojakin. Netta oli ukin hevonen. Sain ratsastaa Netalla kerran, kun Erkki-kummi oli taluttamassa sitä laitumelta talliin ja nosti minut aitan rapuilta Netan selkään.  Olen kuvista huomannut, että Netta on ollut kookas hevonen – ja niinhän se lapsesta tuntuikin. Ehkä se oli hieman tuittupäinen. Ainakin ukki sille joskus kiivastui. Tuntui se Aholan Väinökin joskus Kiurulleen huutelevan.


Lautarakenteisessa liiterissä oli kaksi vajaa, joista yhdessä pirtin uunin pitkät puut, keskimmäisessä pieniä hellapuita keittiön hellaa ja kammarin uuneja varten, ja varasto, jonka toinen kerros oli mieluinen leikkipaikka kotileikissä. Sen perällä oli verkosta tehty kanakoppi: kanat pääsivät ulos aidatulle alueelle ja tulivat sisälle yöksi ja munimaan. Koppi oli jaettu kahteen osaan, vanhoille ja nuorille kanoille. Talvella pihamaalla oli valtava rankakasa, jonka miehet sirkkelöivät polttopuiksi. Suuri, avonaisena kiivaasti pyörivä, ujeltava sirkkelinterä tuntui lapsesta pelottavalta.


Pihaan johtava koivukuja oli jo lapsen mielessä kaunis ja tunnelmallinen, kun ilta-aurinko siivilöityi Rinteelän suunnalta puiden lomitse. Koivujen välissä kasvoi juhannusruusuja, jotka alkukesästä loivat kukillaan ja tuoksullaan juhlavan pyhäisen tunnelman, kun paljain jaloin asteltiin kotitietä pitkin. Nämä ovat voimakkaita, syvälle painuneita muistikuvia Pajulasta. Koivukujan jälkeen käännyttäessä Haapalan suuntaan oli tien varressa vanhojen pihlajien rivi. Kylätie kulki Haapalan, Vartialan ja Salon pihojen kautta kaupalle. Toinen kylätie, kärrytie, alatie, jatkui koivukujan jälkeen Kujansuun suuntaan peltojen poikki. Sitä pitkin kuljettiin kouluun: ensin haettiin Kujansuun Elina ja jatkettiin yhdessä Alapihan kautta kouluun.

Näkymät Lapinsalon mäeltä ulottuivat kauas Pihlajamäelle ja Ykshongan suuntaan. Maisema oli avara ja kaukana horisontissa taivas yhtyi sinisenä siintävään metsään. Laajalla taivaankannella oli tilaa katseen liikkua. Sielunmaisemani. 


Jyväaitan molempien kerrosten laareissa oli jyviä. Viljan tuoksu aitassa oli voimakas. Oven iso maasepän takoma lukko vaati monia vääntöliikkeitä ennen kuin avautui. Jossakin vaiheessa laarit purettiin, ja aitasta tuli nukkuma-aitta.   


Aitan takana oli riihen ja pitkän riihiladon rajaama riihikenttä. Siellä jyskytti puimakone: viljaa syötettiin koneen kitaan ja se sylki sisuksistaan jyviä säkkeihin. Riihiladossa säilytettiin myös Faaria, joka leikkasi viljan ja sitoi sen naruilla lyhteiksi, jotka laitettiin seipäille kuivumaan. Pimeässä riihessä oli vahva viljan ja savun haju. Viereisessä kömmänässä säilytettiin pehkuja. Riihikenttä oli lasten pelikenttä, minne riennettiin, kun joukkoa oli tarpeeksi koolla: iisalmelaiset, Rinteelän pojat, Aholan Sepi ja muita. Vinkkisillä, kymmentä tikkua, salkopalloa ja mitä vain oli joukolla mukava pelata. Piilopaikkoja oli joka kulmalla. Leikit jatkuivat iltamyöhään, kunnes aikuiset huusivat sisälle iltavirrelle, kun vieraiden lähdön aika tuli.  


Riihiladon takana oli villiä aluetta, jolla ei ollut varsinaista käyttöä. Siellä kasvillisuus sai rehottaa vapaasti. Kuoppaan säilöttiin syksyllä perunat, porkkanat ja nauriit. Keväisin se tyhjennettiin ja siivottiin perusteellisesti. Talveksi kuopan suulle laitettiin laudat, paksulti pehkuja ja toinen lautakerros päälle, niin pakkanen pysyi loitolla. Kuopan eteläsuulla oli hyvä mansikkapaikka. Suurempia ahomansikoita oli Kujansuuhun menevän kärrytien ojanpenkoilla. 


Iän myötä kotipiiri laajeni lähimetsiin, Ristikujalle, suopellolle ja itäkoivikolle, Suarsuolle ja Luttisensaloon. Tutuiksi tulivat myös Rinteelän, Aholan, Haapalan ja Kujansuun pihat, kylätien varren paikat, Heikinmäen mummun ja ukin koti, koulu, kauppa ja kirkko, koko Lapinsalo taloineen ja Pihlajamäki. Uuden, erilaisen maailman avasi käynti Akanmäessä tai Rönkälässä, kaikkein ihmeellisimmän Iisalmessa Omakotitiellä. 

Lapsuuteni vanha Pajula oli turvallinen ja mittakaavaltaan inhimillinen kasvuympäristö, jossa luonto, vuodenkiertoon liittyvä elämänrytmi ja pellolla ja navetassa tehtävä työ antoivat loputtomasti virikkeitä. Lapsuudesta kasvoi rakkaus luontoon, maahan, kotiseutuun ja perheeseen - pohja kiitollisuudelle koko elämästä.