Metsästysmuistoja

Pajulan historia


Esko Nuutinen

Jäniksen kivispiira.


Oli vuosi 1971, ja olin saanut kesällä aseenkantoluvan ja suorittanut metsästys kortin. Siis ensimmäinen vuosi itse metsällä. Muistaakseni elettiin marraskuun alkupäiviä, ja yöllä oli satanut hieman lunta. Linnun metsästys oli jo päättynyt, mutta jänistä sai vielä pyytää. Meillä oli silloin vain yksi haulikko, ja isä lähti silloin minun mukaan koiraksi ajamaan jänistä lehmän kellon kanssa. Myös Haapalan Pentti oli lähtenyt metsälle, ja liittyi meidän mukaan.


Uusi lumi, ja jäljet olivat siis tuoreita. Laitumen reunasta löydettiin jäljet, ja eipä aikaakaan, kun jänis saatiin ylös ja pian lehmän kello kilkatti pitkin metsää. Ajovauhti ei ollut kovinkaan kiireinen, mutta toisaalta jänis ei lähtenyt kiertämään isoa lenkkiä. Ja pian pamahti lähepellolla, Pentti sai ammutuksi ison jäniksen. Pentti sanoi, että tämä jänis kuuluu koiralle, niin hyvin vainu pelasi, ja antoi jäniksen isälle. Minä vein jäniksen kotiin ja lähdettiin etsimään uutta jänistä.


Haapalan lähteen seutuvilta seuraava pomppasi piilostaan, ja isä lähti perään kilkutellen lehmä kelloa aina välillä. Jänis pakeni kuitenkin kohti saviaituusta, ja sieltä kohti sähkölinjaa Heinäperälle päin. Nyt oltiin jo Kymi-yhtiön maalla, mutta he metsästivät vain viikonloppuisin, ja silloin luvalliset metsästysalueen rajat olivat hieman "hämärät". Jänis eteni vain kohti Heinäperää ja sähkölinjan alle. Viimein sitten luovutettiin, ja lähdettiin kulkemaan kotiin päin.


Minä menin edellä ja isä ja Pentti perässä. Siinä polulla yhtäkkiä iso ukkometso pomppasi lentoon, ja nousi noin 30 metrin päähän rämepetäjän oksalle. Isä ja Pentti työnsivät haulikkoa minun selästä ja hoputtivat, että ammu ammu hyvä mies. Ja minä pamautin metso maahan.


Se oli tosi iso ukkometso. Meillä ei ollut reppua eikä mitään mihin sen laittaisi. Oli luvaton aika ja me luvattomalla alueella. Mutta oli se komea saalis minusta. Jatkettiin matkaa kotiin päin, ja minä roikotin lintua jaloista. Ja kyllä takaa kuului pitkin matkaa kuittailua, että vai ammuit sinä metson.


Lähellä kotia pellon reunassa isä otti linnun ja survoi sen oman takkinsa alle. Melko pullakka maha siitä tulikin, mitä oikein piti kaksin käsin kannatella, mutta niin vain muina miehinä kuljettiin peltojen yli navettaan. Illalla siellä minä nyljin jäniksen ja äiti metson. Lihat laitettiin sekaisin samaan pataan ja sitten kotiin.


Olipa seuraavana päivänä Pajulassa lihaisa pata ruokana, mistä ei sattumia puuttunut. Minulla oli tietysti hieman jännitystä, meneekö tämä jänis paisti perheessä nuin vain läpi.


Vilhelmiina-mummu, joka ei enää oikein nähnyt selvästi, näytti lautasta ja kysyi Aukusti- ukilta, että mikä se on tuo liha, kun on vähän sitkeempi. Ja Aukusti katsoi ja vastasi:

- Jaaha, näkkyy olovan jäniksen kivispiira

- Oo nyt tuas hupattamata, eihän jäniksellä oo kivispiiroo

- Näkkyy olovan, syö pois vain





Soidinmenot


Toinen metsästys tarina hyvin samoilta ajoilta 70-luvun alussa, kun sitä oli vielä innokas metsämies. Kävin Saarisuolla aamusoitimella, ja sinne paikalle passiin täytyi ehtiä ennen auringon nousua. Luttisensalon kautta pieneen saaren, minkä keskellä oli aika iso honka pystyssä. Saaren reunassa oli tuuhea kuusen käkkyrä, ja sen alla oli minun passipaikka.


Päivä alkoi valjeta, ja auringon ensisäteiden myötä alkoi suolta kukerrus kuulua. Silloin oli teeriä paljon, ainakin sataan nouseva parvi. Nuoret teeret tulivat myöhemmin, ja usein jäivät lähipuiden latvaan katsomaan isojen poikien tappelua. Ja niinpä kohta yksi olikin hongan oksalla istumassa. Ammuin teeren ja kukerrus taukosi vain hetkeksi. Kohta toinen lentää saaren yli ja sai senkin saaliiksi. Kaksi teertä repussa, tämähän oli huippu päivä.


Olin siellä vielä pari tuntia, eikä enää lähelle muita teeriä tullut. Jokohan sitä lähtisi pois. Kuuntelin ja katselin kumminkin soidinmenoja. Samassa koko partti kuin käskystä pyrähti lentoon ja lensivät minusta poispäin. Noniin, nytpä sitä voi lähteä. Jäin kuitenkin seuraamaan, mihin päin partti suuntaa. Ja oli niitä niin paljon, kuin mehiläisparvi. Ne kaartoivat suon reunaa pitkin, ja kaartoivat, ja kohta kääntyivät ihan kohti. Koko parvi pysähtyi minun pieneen saareen, miten siinä kaikille riitti edes oksia. Niitä oli joka paikassa ihan mustanaan, lähin teeri noin metrin päässä. Ja kukerrus alkoi saman tien. Melkoisen mekkalan saavat aikaan, kun pääsee keskelle live konserttia.


Meni siinä tovi ennenkuin metsästäjän vaisto palasi. Katsoin kauempaa sopivan kohteen, ja sain vielä kaksi teertä lisää. Mikä aamu, neljä teertä ja kokemus jonka muistaa kyllä aina.





Aukusti ukki ja ukkometso


Aukusti ukki ei metsästänyt, lieneekö koskaan ampunut laukaustakaan. Armeijan ja sodankin ukki palveli aseettomana.


Yhtenä talvena ukki oli ajanut hevosella rankoja suojoen luota koivusuolta. Kuorman tuotuaan hän oli sanonut isälle, että annappas se kivääri, kun muita lintuja pomppii tuolla puun latvaan. Isä oli ihmeissään, mutta oli ladannut kiväärin valmiiksi. Aukusti laittoi kiväärin rekeen ja lähti kuorman hakuun.


Ja niinpä palattuaan rankakuorman päällä oli ukkometso. Ukki kantoi kiväärin ja metson pirttiin, ja mummu päiväili, että sinäkö ammuit linnun. Saatuaan linnun ukilta tuhahti ja sanoi, että et sinä tätä ole ampunut, tämähän on ihan jäässä.


Ukki oli löytänyt puhelin lankaan lentäneen metson. Kyllä Aukusti ukilla oli myös leikkimieltä.




Palaa takaisin