Onskun kanssa maalla

Pajulan historia


Esko Nuutinen

Onskun kanssa maalla


Emännän osa maataloudessa on ollut kautta aikojen monitahoinen ja vaativa. Sen luonne ei ole pohjimmiltaan muuttunut miksikään vuosikymmenten aikana. Jokainen uusi vuosi on tuonut vain omat erityispiirteet ja sävytykset arjen keskelle. Emännän roolin lisäksi arkipäiviä sävyttää sujuva. tai joskus hyvinkin tukala vuorottelu äidin, aviopuolison ja naisen roolien välillä. Harvoin on jaksoja, jolloin voi täydellä sydämellä paneutua vain yhteen osaan. Melkoinen haaste arjen hallintaan !


Tämän päivän emäntä maatalousyrittäjänä murtaa perinteistä roolia. On ollut ilo opetella kaikkia niitä töitä mitä yrittäminen vaatii. Enää ei ole tiukkaa rajaa emännän ja isännän töiden välillä. Tosin hauskoja hetkiä syntyy, kun yrittää hypätä esiliinan takaa isännän saappaisiin. Naisen nimi voi ihan huomaamatta muotoutua miehen nimeksi. kun ostaa laskulle maatilan tavaroita tai puhelinmyyjä tivaa sinnikkäästi "henkilöä joka päättää maatilan asioista" tarvikekaupan yhteydessä. Nämä kuuluvat asiaan. Nyt minä tiedän, että jotkut asiat on otettava vain vastaan ja huumorilla siirryttävä eteenpäin. Muutos syntyy pienin askelin, pala palalta. Eräs hauska tilanne oli, kun ensimmäisiä kertoja opettelin muokkaamaan peltoja äkeen kanssa. Työ sujui ihan hyvin niin kauan, kunnes reunaoja vain pompsahti eteeni. Liekö traktorin jarrutkin olleet jotenkin epäkunnossa, koska yhtäkkiä olin nokka edellä ojassa ja äes keikkui kohti taivasta. En ehtinyt edes toipua tilanteesta, kun puolikymmentä naapurin isäntää oli opastamassa, miten saan traktorin takaisin pientareelle. Osa osasi myös paikata henkisiä kolhuja rohkaisevilla sanoilla. En vieläkään voi käsittää, mistä he tulivat niin nopeaan ja miten he tiesivät? Luulin olevani yksin pellolla.


On ollut ihana löytää kokonainen uusi maailma maanviljelijän ammatin myötä. Se on paljon avarampi ja syvempi, kuin mihin arjen kiire ehkä antaisi osviittaa. Työ luonnon ja eläinten kanssa on asia, joka sykähdyttää aina aika ajoin niin syvästi, että voimia karttuu huomaamatta. Työ on opettanut myös nöyryyttä. Minultakin vei vuosia ennen kuin opin hyväksymään, että säitä en voi muuttaa mieleisekseni, mutta omalle asenteelleni voin tehdä jotain.


Jos on käynyt niin onnellisesti, että tuvan äänet koostuvat pienten lasten melskeestä, on yksi paljon aikaa vievä osa lisänä maaseudun naisen arjessa. Onneksi tänä päivänä me saamme äitiyslomaa vauvavaiheeseen, sillä äidin ja emännän roolien välistä tasapainottelua saa harjoitella senkin jälkeen runsaasti. Muistan erään talviaamun, kun olisi pitänyt olla navetassa lehmien luona, kotona hoitamassa pientä lasta, linkoamassa pyryn jälkeen tietä isommille koululaisille ja kaiken ohessa laittaa aamupalaa koko joukolle. Kaksi kättä ei riittänyt ja kyllä se pinnakin tuntui olevan normaalia lyhyempi. Tai entäs se hetki, kun viisivuotias tulee äidin luo tietokoneen ääreen ja kysyy anovasti "häiritsenkö pahasti, olisi pikkuisen asiaa". Niinä hetkinä olen joutunut kysymään, että missä on se palon puhuttu maaseudun ihanuus lasten kannalta.


Kyllä se kuitenkin täällä on. Se on jotain sellaista, mitä ei rahassa mitata. Se on jotain sellaista missä on, kasvavista kiireistä ja paineista huolimatta, tilaa niin lapsen sylitarpeelle kuin nuoren turvalliselle irtiotolle. Ajattelen myös, että maaseutu jättää lapsille arvokkaan perinnön, missä eletään nettibuumista huolimatta lähellä kätten työtä, lähellä elämän perusasioita luonnon ja toisten ihmisten kanssa.


Olisi ihana, jos jonkun roolin voisi joskus siirtää syrjään, ja unohtaa sen tarpeet ja toiveet. Hetkittäin siinä onnistuu ja pitääkin onnistua, mutta kummasti ne jokainen vaatii oman osansa. Naisen rooli, joka haluaa osallistua, kenties opiskella, kurottautua ulospäin tilan piiristä, jää usein "tiirin osalle". Kuitenkin ilman minussa olevaa elävää naista, en ole tasapainoinen. Maaseudulla on paljon upeita naisia ja on ollut pelkästään ilo löytää ne arjen keskelle. Ai, että tekee hyvää, kun puolesta sanasta toinen ymmärtää missä kulloinkin mennään. Mieheni tosin väittää, että kyllä siinä tuntuu tarvitsevan enemmän kuin puoli sanaa, kun puhelinkeskustelut aina vain jatkuvat.


Aviopuolisona riittää arjen haasteita joka päivälle. Topakat riidat lehmien keskellä voivat vaikeuttaa töitä kummasti. ellei toisella ole rutkasti huumoria. Sen lisäksi, että avioliiton alusta asti opetellaan puhumaan samaa kieltä, täytyy opetella arjen rakkautta. Sen avulla selvitään työpaineista kuin hetkistä, jolloin puoliso tuntuu olevan tuhansien kilometrien päässä. Meidän avio- ja työparisuhteen koetinkivi on jokakeväinen hiehojen ulos lasku. On se kumma, kun ei harjoittelunkaan jälkeen osaa lukea toisen ajatuksia mihin suuntaan laitumella kirmaava vasikka oikein ajetaan. Taatusti koko kylätanner kuulee, etä nyt on naapurin lehmien uloslaskupäivä. Vastapainoa, voimia antavia hetkiä ovat ne, kun voi nojata toista kohden, tai kun keskellä työpäivää iskee oivallus yhteisen hyvän tekemisestä. Missä muussa työssä voi näin rikkaasti elää arkea ja juhlaa yhdessä.


Toki kaikilla naisilla nämä roolit kulkevat päivien mukana, mutta maaseudun nainen on niihin sidoksissa lähes jokaisena päivänä vuodessa. Siinä on arjen haaste, mutta myös ihanuus. Ilman hyvän ja huonon, tukalan ja helpon tai surun ja ilon vuorottelua elämä olisi köyhää. Nyt kun katselen taaksepäin ja näen miten lapset ovat varttuneet, miten yrityksemme on muuttanut muotoaan, miten puolisoni kanssa olemme kasvaneet, olen iloinen, että voin olla osana sukupolvien ketjua.


Tätä maaseudun rikasta elämää maaseudun naisena on ilo jatkaa.