Pajulan vaiheita

Pajulan historia


Esko Nuutinen

LAPINSALON PAJULAN VAIHEITA


kirjoittanut Anna-Liisa Nuutinen


Pyhäinpäivänä 1986 sytytti Pajulan perhe kaksi kynttilää palamaan tumman hautakiven juurelle Lapinsalon hautausmaalla Kiuruvedellä. Sen kiven alla lepäsi Pajulan ensimmäinen emäntä Vilhelmiina Nuutinen o.s. Lappalainen ja Aukusti Nuutinen, Pajulan ensimmäinen isäntä. Vilhelmiina oli päässyt haudan lepoon 20.7.1979 ja Aukusti 15.9.1986. Siis ensimmäisen kerran kynttilöitä paloi kaksi. Olimme kuluvan syksyn aikana paljon puhelleet Vilhelmiina-mummun ja Aukusti-ukin elämästä. Silloin perheeni pyysi, että kirjoittaisin niitä muistiin.


Oheiset tekstit ovat muistoja ja ajatuksia heistä, koottuja yhteisestä elämästä heidän kanssaan. Tiedot ovat vuoteen 1952 asti muilta kuultuja. Näiden muistojen äärellä kasvaa kiitollisuuteni Vilhelmiina-mummua ja Aukusti-ukkia kohtaan, jotka antoivat Alpolle ja minulle sekä kuudelle lapsellemme mittaamattoman paljon aineellista ja henkistä kalliopohjaa elämäämme. Kirjoittamisessa olen saanut suurta apua tyttäreltäni Maija-Liisalta. Toivomme, että nämä rivit puhuisivat suvun menneiden ihmisten uskosta, elämästä ja työstä jokaiselle lukijalle.


Aukustin ja Viihelmiinan muutto Pajulaan tapahtui pula-aikana vuonna 1931. Vanha ukki Wilhelm oli nukkunut pois tammikuussa. Nyt oli tullut aika veljesten erota ja Haapala jakaa kahtia Pekalle ja Aukustille. Ainakin kahdesta paikasta keskusteltiin uutta talonpaikkaa valitessa. Toinen oli lähteenseutu eli Pitkänpellonpäässä oleva kynnäs ja toinen Pajahaka. Kun sitten Aukustille yhteisessä neuvonpidossa jäi lähteminen, valitsi hän “Pajahaan sinne kun oli parempi tie”. Lähteelle päin oli aina kuljettu karjakujaa pitkin, joka jatkuvasti oli upottava ja kurainen. Kesällä sitten rakennettiin navetta ja siirrettiin pirtti Haapalan toisesta rakennuksesta kiviselle aholle. Pajulintu pesi heti ladon kattohirren alle ja siitä lähtien paikka oli Pajula.


Muutto tapahtui lokakuussa. Vilhelmiina-mummu kertoi, että uuden Pajulan väen ollessa lähdössä Haapalan kartanolla, jokaisella kädet täynnä vietävää, tuli kylään Vilhelmiina Salo naapurista. Hän kantoi nuorimmaisen, 7 kuukauden ikäisen Alpo Aukustin Pajulaan. Salon Miina olikin Pajulan ensimmäinen vieras ja tulokahvit juotiin Miinan ja perheen kanssa. Pirtti oli suuri, mutta siinä oli sovittava asumaan

isä; äiti ja heidän viisi lastaan sekä palvelija ja renki sen ajan tavan mukaan. Pirtissä oli suuri leivinuuni ja sen eteen oli pölkkyjen päälle muurattu hella, jossa keitettiin ruuat ihmisille, lämmitettiin vedet tiskausta ja kaikkea puhdistusta varten ja navettaan tarvittava lämmin vesi. Uudisasukkaan elämäähän se oli, mutta varmasti perheellä oli luja usko siihen, että elämä aikain myötä kohentuu. Niitä parempia aikoja kyllä jouduttiin odottamaan, sillä kaiken elämän yllä lepäsi pula-aika kovin kourin. Kuitenkin, kun iltaisin hiljennyttiin, viritti Vilhelmiina iltavirren: ‘Tuon tästä päivästä kiitoksen Sulle, johon Aukusti aina yhtyi. Sen kuulivat lapsetkin ennen kuin uni valtasi heidät ja koko pirtin väki nukkui näin turvalliseen uneen joka ilta.


Pula-aika koetteli kaikkia. Suuret vauraat talotkin keikahtivat juuriltaan ja vaihtoivat omistajaa ja pienempien paikkojen eli mökkien isännät tulivat pyytämään nimeä velkatakauksiin. En ole kuullut, että Aukusti-ukki olisi taannut isoja taloja, mutta pienempiä kyllä. Nämä takaamiset, omat rakennusvelat ja sisarosuusmaksut olivat tulla kohtalokkaaksi Pajulalle. Alkuvuosien elämässä ee ollu ku mänöjä; kaikki mitä lehmistä tuli piti panna korkoen maksuun”, niin kuin Vilhelmiina-mummu kertoi. Uskon, että eläminen oli äärimmäisen tarkkaa. “Kahvipannun pesin kahverin hyllylle, kun ee kahvia kannattanna keettee”, kertoi Vilhelmiina -mummu. Niinpä sitten, kun takausten maksuja alkoi tulla, tuli hätä siitä, miten Pajulan käy. Kun naapurit huomasivat tämän hädän, he neuvoivat Aukusti-ukkia “paa uloshakkuun, ku itellässii on hätä”. Tätä Aukusti -ukki ei voinut tehdä. Sitä kuvaa hänen vastauksensa eräälle naapurille: “Mitä hyötyä siitä on jos minä ne tielle ajan.” Jouduttiin myymään Pajulan maata 100 ha. Monet isännät neuvoivat, että ”elä hyvä mies muatas myö”. Aukusti -ukki oli vastannut: “Minä noosen vielä yhen kerran jaloilleni.” Sen jälkeen tämä hätä loitontui, mutta koko ikänsä Aukusti-ukki. pelkäsi velkaa ja teki päätöksen: “Aukusti ee tie velekoo”. Ja tämä päätös piti.


Pula-aika vaikutti lastenkin ajatteluun. Vilhelmiina -mummu kertoi, että Erkki poika rikkoi kotisääntöjä vastaan ja sen ajan kasvatustavan mukaan oli piiskattava. Äiti oli sanonut, että “mäneppä nyt hakemaan vihta”. Kohta poika toi suuren sylillisen koivun oksia ja kun äiti oli kysynyt, miksi näin paljon, oli vastaus: “että ee niistä oes pula-aeka”.


Erkki-pojan kautta kysyi Jumala voimallisesti Vilhelmiinalta ja Aukustilta “rakastatko minua”. Tammikuussa vuonna 1934 otettiin sahapuita. Siellä oli Erkkikin hiihdellyt ja ollut koko päivän. Yöllä hänelle nousi ankara niskasärky ja päänsärky. Kun Erkin tila vain paheni pahenemistaan, lähti Aukusti-isä hevosilla hakemaan lääkettä tohtori Väänäseltä. Matkaan kului 8 tuntia ja kirkolla piti hevostakin syöttää. Lääkäri oli kirkolla valmistanut isää sanoen, etteivät lääkkeet ehkä joudu enää ja kun isä saapui takaisin, oli Pajulassa pikku-vainaja. Pieni rakas virsien veisaaja oli nyt pois. Erkillä oli ollut hyvä muisti ja kaunis lauluääni. Vilhelmiina-mummun muistoon oli ainaiseksi jäänyt Erkin kuolinvuoteella veisaamat virret: “Koska valaissee kointähtönen” ja “Tule Jeesus luokseni”. Erkin paras kaveri, Haapalan Kalle, oli surrut kauan Erkin kuolemaa. Samoin äiti ja isä, sillä lastaan ei voi koskaan unohtaa. Se on osa heistä.


Vuonna 1935 syksyllä syntyi Pajulaan terhakka tyttö, Kaisa Annikki Nuutinen, jonka syntymäpaino oli 5,7 kg. Hän oli ensimmäinen Pajulaan syntynyt lapsi ja viimeinen lapsi Vilhelmiinalle ja Aukustille. Niin suuri ilo oli tämä tapaus, että Aukusti-isä oli “ylittänyt miesten rajat” ja keittänyt ensimmäisen kerran elämässään kahvit! Vanhana hän kyllä keitteli kahvit useinkin.


Rakentamisen oli pakko jatkua, vaikkei rahaa juuri ollut, sillä senaikainen omavaraistalous vaati riihtä, aittaa, tallia, puotia. Puutetta tunnettiin myös saunasta, koska sauna oli Haapalan kanssa yhteinen ja kovin kaukana Pajulasta. Myös keittiö saatiin muutamien vuosien perästä ja viimein kaksi kammaria. Oli vähitellen tultu parempaan aikaan. Maa tuotti, eikä työhaluja puuttunut keneltäkään. Ennen toista maailmansotaa ei missään Suomen maaseudulla elämä ollut varakasta, mutta turvan se antoi työhön, asuntoon ja ruokaan, jos eivät pyyteet olleet kohtuuttomia. Hyvän unen ja ruokahalun antoi raskas, käsivoimin tehty työ.


Mutta elämisen taso ei kenelläkään saanut jatkaa nousuaan. Tuli sota-aika. Aukusti-ukkikin joutui lähtemään talvi-sotaan ja jatkosotaan. Myös vanhimmat tyttäret Kirsti ja Aili toimivat Lottina sotilassairaalassa. Talvisota-talvena olivat Lieksan seudun asukkaat Lapinsalossa evakkona. Pajulankin pirtissä oli kolme perhettä, yhteensä yksitoista henkeä. Keittiössä keitettiin samalla hellalla neljän perheen ateriat, tuvan uunissa leivottiin leivät ja piirakat. Talonväki asui kammareissa. Täytyi siinä jokaisen “siipiään supistaa”. Mutta hyvät muistot ovat jääneet Pajulaan ja evakkoperheille, sillä eräs Anna -mummu yhä vieläkin kirjoittaa Pajulaan ystävänkirjeitä Pankakoskelta.


Ukkia rupesi vaivaamaan rintakipu neljänkymmenen ikävuoden jälkeen. “Pumppu reistaili” niin, että vakituiset lääkkeet oli oltava taskussa. Kipukohtaus tuli arvaamatta missä vain. Kun tulin Pajulaan v. 1952, saattoi Aukusti-ukki tulla hiipien tallista höyläpenkille pitkälleen. Usein näimme mummun kanssa, kuinka hän pellolla oli ruvennut köllöttämään. Aukusti-ukin omasta mielestäkin oli tilanne hänen kohdallaan vakava, sillä hän oli ehdottanut, että ”pidetään vaen ne 50-vuotisseurat, 60- vuotis seuroja ei Aukustille tarvihe ennee pitteekkää”. “Reistailu” hävisi kuitenkin kokonaan 30 vuodeksi. Toinen tuskallinen pitkän kivun aiheuttaja Aukusti-ukille oli “issias”. Ukki sanoi “Hiskias”. Aluksi oli selkä aina ja aina “poikki” ja viimein kaatoi vuoteeseen ankarien kipujen kanssa kuudeksi kuukaudeksi. Sairaus oli niin vaikea, että Väinö Rahikainen oli sanonut, kun katsomassa kävi, että “Aukusti ee tuosta nouse”. Kun sitten paranemisen jälkeen joku kysyi: “mikä se sinut siitä paranti”, Aukusti-ukki vastasi: “Virsi 496:3, sitä minä hilijasesti luin, että “kuritukses kautta sieluani auta parannuksehen, ja jos kelpaa Sulle, terveys Sä mulle anna entinen. Anna mun, näin autetun, lahjojasi kiittäin käyttää. Tahtoasi täyttää”.


Aivan rauhan tulon kynnyksellä kohtasi Pajulan perhettä kova aineellinen koettelemus. Joulukuussa vuonna 1944 eräänä pakkasiltana huomasivat tytöt pirtin ikkunasta, että navetan katto ja seinä ovat tulessa. Isää ja äitiä lähdettiin herättämään ja paloa sammuttamaan oman ja naapurien voimalla. Tuli sai kuitenkin räjähdysmäisen vallan. Vasikat saatiin pelastettua navetan takana olevasta pahnasta, samoin hevoset. Lehmät menehtyivät kaikki, samoin paloi navetta latoineen, talli, puoti, liiteri, lantala ja kaikki navettarakennukseen kuuluvat tilat. Kun Aukusti-ukki huomasi, ettei mitään voida tehdä hevosten ja vasikoiden pelastamisen jälkeen, otti hän hatun päästään, katsoi palavaa navettaansa, aloitti ja veisasi virren: “Kiitos nyt Herran, Hän korkein on kuninkahamme." Tämä virrenveisuu siinä tilanteessa oli jäänyt palossa olleiden ihmisten mieleen.


Oli ahdistavaa ajatella lehmien tukehtumista, toimeentuloa tästä eteenpäin ja uuden navetan rakentamista, kun ei koko Suomessa ollut muita rakennustarpeita kuin metsissä puita. Aukusti-ukki kertoi, että “sille tuli yhet terveiset, jotka paljo vappautti”, Ville Vartiainen ne toi, kun oli ollut kirkossa käymässä ja tavannut Aku Rädyn. Aku oli käskenyt “viijä Aakustille semmoset terveiset, että Jumalan armon aitassa on paljo jakamatonta tavarata”.


Ensiksi laitettiin väliaikaista suojaa hevosille ja vasikoille. Ville ja Riitta Hyvönen lahjoittivat kevään tultua pian poikivan hiehon. Vappuna ukki ja mummu sen taluttivat 32 km:n päästä asemalta Pajulaan, jonne se oli tullut junassa eläinvaunussa Haapajärveltä. Tämä oli suuri lahja ja uuden hyvän lehmäsuvun alku Pajulaan, sillä monena vuonna oli Viikuna runsas tuottoisin lehmä Lapinsalossa. Haapalaiset lahjoittivat myös lehmän ja kesällä jo uusi navetta seisoi entisellä paikalla. Elämä jatkui ja oli toteutunut se, että ”Jumalan armon aitassa oli jakamatonta tavaraa” Pajulankin

siunaukseksi.


Neljäkymmenluvun loppupuolella alkoivat jo aikuisiksi varttuneet lapset hajaantua. Ensiksi löysi Erkin elämän-toverikseen Irja. Häät olivat Pajulassa kesällä 1947. Ensimmäinen koti heillä oli Kuopiossa, josta he pian muuttivat Iisalmeen asumaan. Samoihin aikoihin lähti Kirsti sairaanhoitoharjoittelijaksi ja sitä myötä apuhoitaja koulutukseen ja sai aikanaan paikan Iisalmesta. Ailista tuli karjantarkkailija. Piiriänsä kiertäessään hän löysi Aarnensa, elämäntoverinsa, ja elämäntehtävänsä Pyhännältä, Akanmäen emäntänä. Kaikki lapset olivat käyneet Portaanpään kristillisen kansanopiston. Kun sitten Kaisa Annikki sinne meni, löysi hän sieltä Penttinsä ja Kaisan elämäntyö toteutui Muuruveden pitäjässä Kuoppamäen emäntänä Pelonniemellä. Alpo taas Erkin kuoleman jälkeen ainoaksi pojaksi jääneenä sai kotitilan viljeltäväksi ja vartioitavaksi. Meidän häämme olivat Pajulassa elokuulla 1952. Siitä lähtien olimme yhdessä Vilhelmiina-mummun ja Aukusti-ukin kanssa heidän elämänsä loppuun asti.


Pajulan sisarusparven elämästä kirjoittaminen ei enää kuulu tähän kirjoitukseen. Sen olen ymmärtänyt heistä, että jokaiselle on lapsuus ja nuoruus Pajulassa, isä ja äiti sekä kodin kohtalot merkinneet paljon, sillä yhteys Pajulaan on säilynyt heillä ja heidän lapsillaan. Aukusti-ukki ja Vilhelmiina-mummu “tekivät kirjat” Alpolle ja minulle vuonna 1964. Vaikka ukki ja mummu kävivät luopumisessa oman koulunsa, ymmärsin, että he tunsivat myös helpotusta siitä kun “ei tarvinnut asioita hoitaa”. Joskus ukin arviona oli: “parempia ovat nykyihmiset tärveemään rahhoo, vaen parempia ovat sitä hankkimaannii”. Kun sitten Alpo kiinnittyi yhteiskuntaelämään ja kokouksiin lähtöjä alkoi tulla, saattoi ukki arvella, että ”voe tokkiisa, kun tuo poeka jootuu tuota kuntoo hallihtemmaan”. Ja mummu taas sanoi: “oot sinä kumma, kun sinä asut aena pyöräen piällä”. Tähän Alpo: “vaen kenenkäs tekemä se kumma on?” Mummu myönsi: “Minun. Vaen en minä aevan tuommosta sinusta tarkottanu.”


Vilhelmiina-mummun ja Aukusti-ukin työstä luopuminen ei tapahtunut silloin, kun kirjat tehtiin. Tuskin muutosta huomasi. Mummu keitteli vielä 70-vuotiaana keittoja ja kahvia säännöllisesti. Vasta kun näkö ja terveys toivat esteen, mummu sanoi: “Nyt minä oon keettämiset keettännä.” Olisi se suuri säiliö johon mummun keittämät keitot sopisi ja pitkä se orsi johon hänen leipomansa leivät.


Aukusti-ukilla oli vanhuudessa terveys lujempi kuin mummulla. Vasta 80 vuotta täytettyään hän työstä todenteolla alkoi luopua. Joskus hän arveli: “On se paljo helepompi olla vanahana laeskana, kun tietää nuorena sitä tehneesä paljo.” 85-vuotislahjaksi ostimme hänelle uuden polkupyörän, jolla hän ajeli vielä viimeisenä kesänään.


Kyläläisten kunnioittamana naapurina, hiljaisena, suvaitsevana, ahkerana ja rakastavana ukkina me häntä muistelemme. Samoin mummua, joka rakasti kaikkia. Kun lippu oli vedetty puolitankoon kesällä -79 sairaalasta tulleen viestin jälkeen, sanoi Esko-poikamme: “Mummu antoi kaikkensa tälle talolle.”

Nyt voimme todeta, että niin he tekivät molemmat.

Lämmin, keskikesän aurinko laski maahan päin ja pääskyset lauloi iltalaulujaan.


Lapinsalon Pajulassa Matin päivänä 24.2.1987 Anna Liisa Nuutinen