Heinäntekoa Pajulassa

Tiedon mukaan Pajulassa ei heiniä ole koskaan kuivattu haasialla. Heinäseipäät olivat täällä käytössä ja lisäksi hyvinä päivinä heinät kuivattiin ja kerättiin suoraan luolta eli pellolta. Ainakin niin sanottu jäkki-heinä oli pakko kuivata maassa. Jäkki oli puronvarsissa ja joissain metsäaukioissa kasvavaa 10 cm korkeaa luonnon heinää. Tarvittiin todella terävä viikate ja hyvä niittomies, että jäkin sai poikki. Muuten jäkki vain kumarsi niittäjälle. Jäkki kerättiin rukoihin ja kannettiin takkavitaksella heinäsuovaan. Heinäsuova oli pyöreä, joku 3 metriä halkaisijaltaan. Keskelle pystytettiin tukiseiväs, ja sen ympärille heinät ladottiin. Lopulta se oli kuin iso kupoli. Se oli alaosastaan hieman kapeampi, niinpä kupolin pintaa myöten valuva vesi ei kastellut alimpia heiniä. Talvella lumien aikaan heinät ajettiin hevosella ja reellä navetalle.

Silloin määrä oli tärkeämpi kuin laatu. Maitomäärääkin tärkeämpi huoli oli, saadaanko lehmät elätettyä talven yli. Eipä laadusta taidettu silloin muuta keskustellakaan kuin onko säilynyt hyvin vai pilaantunut. Peltoa oli vähän ja lannoitteita ei ollenkaan. Heinikoita uusittiin harvoin ja siemenetkin olivat omasta takaa. Niinpä heinän annettiin kasvaa mahdollisimman pitkäksi täyteen mittaansa ennen niittoa, ja sitä sitten kerättiin kaikkialta koko kesä. Ojan- ja tienvarret, kaikki piertanot ja missä vain heinää kasvoi, niitettiin ja otettiin talteen. Vanha sanonta: ”Hermannilta heinään ja niitetään, kunnes puukon tuppi lunta viistää”, on kai aika osuva.

Heinät niitettiin viikatteella ja haravoitiin käsin. Ensimmäiset hevosvetoiset niittokoneet tulivat 1910-luvulla. Sillä voitiin niittää vain peltoja, joten viikate säilytti paikkansa aina 60- luvulle asti. 50- luvulla tulivat hevosharavat käyttöön, ja ne olivat meillä käytössä vielä pitkään minunkin aikana.

Kun minä aloin olla mukana 60-luvulta lähtien, enää ei oikeastaan niitetty piertanoita ja ojanvarsia eikä varsinkaan jäkiköitä.  Viikatekin oli käytössä, mutta enää pienemmissä niitoissa. Väkilannoitteita käytettiin jo jonkin verran ja peltoakin oli raivattu lisää. Heinän teko oli kuitenkin iso urakka lapsen silmissä. Ehkä siksi, että sitä tehtiin aamusta iltaan ja sitä kesti ikuisuudelta tuntuvan ajan. Ja varsinkin, jos aurinko helotti koko päivän, sinne tahtoi nääntyä. Heinät niitettiin traktorilla, ja karhotettiin hevosharavalla. Myöhemmin tuli myös traktorikäyttöinen pyöröharava. Käsiharavaa ei enää paljon käytetty. Sitten leviteltiin heinäseipäät. Jotoksen kärkeen lähti Aukusti-ukki reikäläjän, eli pikan kanssa. Nykyinen nimi on rautakanki. Ukki pystytti seipäät ja vuoli seipään pään teräväksi. Sitten tuli yleensä nuorin meistä lapsista tappivasun kanssa. Laittoi alimman tapin ja jätti kaksi muuta siihen viereen. Me muut oltiin vähän kateellisia Marja-Leenalle tästä tappiherran helposta virasta. Seuraavaksi tulivat lapset ja käsin täyttivät ensimmäisen tappivälin eli laittoivat juurikarvat. Lopuksi aikuiset hangolla täyttivät lopun seipäästä.

Hyvin usein Svärdit: Erkki, Irja, Sakari ja Eero, tulivat heinäntekoon Pajulaan. Silloin joukkoa oli, ja meitä lapsiakin aika liuta. Helena oli vanhempi, ja hänellä oli silloin jo kesätöitä Iisalmessa. Aiemmin Helena oli viettänyt monta kesää Pajulassa.

Heinänteon jälkeen oli huippuhetki. Svärdeillä oli iso Simca-auto. Erkki ja Irja veivät meidät lapset koko päivän retkelle Hällämölle. Jokainen sai lenkkimakkarapalan ja limpparipullon. Ja Hällämössä uitiin koko päivä. Ne reissut muistaa ikuisesti.

    Retki Hällämölle                                                                                                                                                Kuva Vartialan katolta Kujansuuhun päin

Parin viikon päästä kuivuneet heinät koottiin latoon. Aikuiset nostelivat tappivälin kerrallaan peräkärryyn. Äiti oli yleensä kuormanpäällysmies, ja osasikin tehdä hyviä ja isoja kuormia. Lasten hommana oli tappien kerääminen ja seipäiden irrottelu. Siitä kuormat vietiin joko karjalatoon tai pellolla oleviin latoihin. Yksi purki kuormaa ja toinen syyti ladon suulta sisälle. Kolmas oli levittelemässä heiniä ja tekemässä rintuusta. Lapset olivat polkumiehiä. Silloin saikin heinissä hyppiä mielin määrin. Johtuiko se hyppimisestä, kun heinien kerääminen ei muistu mieleen työläälle. Hyppiessä heinät pistelivät ihoa ja illalla saunassa kirvelyä olikin melko lailla. Mutta oli se sen arvoista.

1970-luvulla Pajulaan hankittiin, neljän talon porukassa, pöyhin ja heinäpaalain. Silloin heinänteko oli jo pitkälti konetyötä. Heinä niitettiin, ja pari kolme päivää niitä pöyhittiin. Sitten ne ajettiin pöyhimellä karholle. Lopullisesti kuivunut karho paalattiin noin 10 kilon paaleihin. Heinäpaalit nosteltiin käsin kuormaan ja ladossa kuormasta paikoilleen. Heinähän ei kuivunut pellolla sateisina aikoina, ja huonoina kesinä meillä kyllä seivästettiin vielä pitkään. Tästä kai se alkoi maatiloilla ilmojen vahtaaminen.

Kuivaheinä oli päärehu vielä 70-luvun alkuun asti. Säilörehua tehtiin jo 50-luvulta lähtien, mutta määrät olivat pieniä. Säilörehu säilöttiin torniin. Ensin tehtiin heinä, ja sitten äpäreestä, heinän jälki-kasvusta eli odelmasta, korjattiin säilörehua. Ensimmäinen muistikuva säilörehun teosta minulla on, kun Aukusti-ukki ja isä niittivät itäkoivikolla viikatteella ävärtä. Siitä se talikoitiin peräkärryyn ja ajettiin navetan taakse tornin eteen. Rehu ammennettiin tornin edessä olevaan, noin metri kertaa metri, laatikkoon. Se oli määrän punnitusta varten. Siitä rehu syydettiin torniin ja leviteltiin. Joka laatikollisen välissä rehun päälle ruiskutettiin liuosta, joka koostui rikkihaposta ja suolahaposta. Ja taas ammennettiin uusi laatikollinen. Lopuksi päälle nosteltiin sementistä valetut painot. Jos heinänteko oli raskasta, niin oli se tämäkin.

Säilörehu alkoi syrjäyttää kuivaheinää 60-luvun loppupuolella, kun

markkinoille tuli niittosilppuri. Se kytkettiin traktorin nostolaitteisiin ja

silppurin runkoon peräkärry. AIV-liuos muuttui muurahaishapoksi, ja sitä

toimitettiin 30 litran muovikanisterissa. Kanisteri asetettiin silppurissa

olevaan telineeseen ylösalaisin, ja silppurin edessä oleva pieni harava päästi

liuosta suoraan rehun joukkoon aina kun se kosketti edessä olevaa heinää.

Silppuri puhalsi rehun suoraan peräkärryyn, ja suihkua ohjattiin pitkästä

vivusta. Ensimmäisen kerran rehu meni pellolta suoraan kärryyn.

Kun kippikärryt yleistyivät, teko helpottui ja nopeutui entisestään.

Rehu voitiin kipata tornin eteen ja hakea uusi kuorma. Sillä aikaa muut

purkivat kuorman torniin.

Toinen merkittävä keksintö oli, kun rehua alettiin säilöä ”pakettiin”. Ensin

levitettiin alle muovi, ja sen päälle alettiin ajaa rehua. Ja kun kasan päälle

voitiin kuorma kipata, käsityöksi jäi vain levittely. Kasaa poljettiin jalan ja

lopuksi traktorilla. Sitten päälle muovi, ja alus- ja päällysmuovi sulatettiin

yhteen silitysraudalla. Sen jälkeen paketista imettiin ilma pois jollakin kompressorilla. Jossakin käytettiin siihen lypsykonetta, mutta Lapinsalossa oli Käkelässä traktorikäyttöinen ilmapumppu, ja sillä meillä aina ilmattiin. Kasa meni kyllä kovaksi ja ihan littanaksi. Lopuksi päälle heiniä tai jotain muuta painoa, ettei tuuli ala päällysmuovia heiluttelemaan. Rehu säilyi näin reunoja myöten hyvin. Nyt ei enää ollut varastotilasta rehun teko kiinni, ja rehu saatiin säilöttyä pitkälti ilman käsityötä. Rehun teko sujui nyt yhdellä traktorilla ja kahdella miehellä. Myöhemmin pakettia ei enää ilmattu, vaan paketti poljettiin useaan kertaan traktorilla. Muovien reunat pyöritettiin yhteen rullalle ja maata päälle. Rehu säilyi näinkin hyvin, mutta paketin reunat tahtoivat vähän pilaantua. Neuvojat patistivat tekemään heinän nuorena ja kolme kertaa kesässä. Rehun laatu ja määrä kasvoivat, ja kohta kuivaheinää tehtiin enää muutama hehtaari. Siitä tulikin pikkuhiljaa vain ”terveysrehu”.  Säilörehun teossa ei oltu niin sään armoilla. Toki sade pysäytti rehunteon, mutta sitä jatkettiin kun sade lakkasi. Sateisella säällä puristenestettä kertyi enemmän, mutta sinnehän ne maahan upposivat. Silloin ympäristöasiat eivät näytelleet suurta osaa.

Työläin vaihe oli rehun irrottaminen paketista syötettäväksi. Rehu irrotettiin käsin talikolla kottikärryyn, ja sillä sitten lehmien eteen. Varsinkin talvella sai mättää ensin lunta, ja sitten yrittää tempoa jäistä rehua irti. Pian kuitenkin alkoivat yleistyä erilaiset traktoriin kiinnitettävät                    rehuleikkurit,  joilla leikattiin puoli metriä korkea pala paketista, ja se pudotettiin lavalle. Lava siirrettiin ruokintakäytävälle ja leviteltiin siitä lehmien eteen.

Pajulaan valmistui 1970 uusi navetta ja sen yhteyteen iso rehutorni. Aluksi torni täytettiin rehulietsolla. Rehukuorma kipattiin lietson eteen, ja siitä rehut nakeltiin talikolla lietsoon. Parin vuoden päästä meille hankittiin yleisperävaunu ja torniin rehukuljetin. Perävaunussa oli pohjakuljetin ja takana viisto purkain, mikä purki rehun suoraan rehutornin kuljettimelle. Käsityöksi jäi tasoittelu tornissa. Perävaunu oli iso kippikärryyn verrattuna, ja niittosilppurinkin työleveys kasvoi. Päivässä saatiin korjattua 3-4 hehtaaria.                                                                             

Torniin, kuljettimen alle, hankittiin muutaman vuoden jälkeen sellainen rupeli levitin. Se vispasi rehua ympäri tornia niin hyvin, että leviteltävä määrä putosi kolmasosaan. Lopuksi rehun päälle levitettiin vesiallas ja metri vettä painoksi. Rehu säilyi tornissa hyvin aina kesään saakka. Tornissa oli irrotusta varten niveltalikko. Talikko polkaistiin rehuun ja sähkövinssi nosti talikon ylös. Sitten kiskoa myöten kuorma työnnettiin pudotus kuilun päälle ja pudotettiin rehu sinne. Itse olin silloin niin voimaini tunnossa, että syytelin yleensä talikolla rehut alas. Kuilun lattialta rehu siirrettiin rehuhamsterilla ruokintapöydälle. Rehupaketti syötettiin aina syksyllä ja tornista talvella. Näin ei tarvinnut lumen kanssa taistella.

80-luvun loppupuolella niittosilppuri vaihtui sellaiseen lieriökoneeseen. Siinä oli kaksi leikkaavaa lieriötä ja niiden takana silppuava kela, mikä heitti rehun torvea myöten perävaunuun. Leikkuuleveys oli 160 cm, ja sitä ei oikein missään saanut ajettua tukkoon. Silputtua rehua mahtui kuormaan enemmän. Niinpä työn teho kasvoi puolella, ja päästiin jopa 6 hehtaarin päivävauhtiin. Myös tornissa tätä silputtua rehua oli helpompi levitellä.

Pajulassa siirryttiin luomuviljelyyn 1989. Silloin alkoi apilan viljely heinäkasvien seassa. Aluksi oli ohjeena, että apilan pitää tulla nupulle ennen ensimmäistä niittoa. Silloin se olisi parhaimmillaan. Heinäkasveilla oli kuitenkin nopeampi kasvurytmi, joten ne ennättivät jo vähän vanhaksi. Silloin tuli muotiin väkiheinän teko. Väkiheinä oli kuivaa heinää, ja se tehtiin vain hieman myöhemmin kuin säilörehu ja pyrittiin vain kahteen satoon. Vuonna 1992 meillä alettiin suurentaa latoa, ja sinne lattiaan rakennettiin ritilät, isot ilmakuilut ja kaksi suurta puhallinta kuilujen päähän. Heinäkuivuri oli valmis. Samalla latoon rakennettiin kolme suorakaiteen muotoista salvossiiloa säilörehulle. Latoon asennettiin siltanosturi, millä rehuja voitiin käsitellä. Uudenlainen aika alkoi heinänteossa.

Ensimmäinen sato tehtiin väkiheinäksi ja toinen säilörehuksi. Väkiheinä niitettiin, ja sitä pöyhittiin pari päivää. Sitten se karhottiin, ja ajettiin puolikuivana latokuivuriin. Lopullinen kuivaus tehtiin kuivurissa puhaltimien avulla. Heinästä tulikin hyvää, pölytöntä ja se säilyi homeettomana vaikka seuraavan kesän yli. Tämä systeemi vaati pari poutapäivää. Aika märätkin heinät kuivuivat latokuivurissa, mutta puhallusaika venyi silloin pitkäksi. Latokuivurissa heinät kuivuivat vaikka satoi, mutta tietenkin paljon hitaammin.

Ensimmäisinä vuosina minä tein traktorin etukuormaajaan vanhasta hevosharavasta haravan. Sillä karhot pellolla työnneltiin suuriin kasoihin. Sitten kourakuormaajalla nosteltiin heinät kärryyn ja kipattiin latoon. Ladossa siltanosturilla nosteltiin heinät kuivuriin. Toinen sato tehtiin normaalisti lieriökoneella. Kuorma tyhjennettiin ladon lattialle, ja siitä siltanosturilla siiloihin. Ja kun rehuja syötettiin, siltanosturilla rehut ladon lattialle, ja siitä rehuhamsterilla lehmien eteen.

Työlästä ja hidastahan se oli väkiheinän kerääminen pellolta tuolla systeemillä. Niinpä 1994 meille hankittiin Taarup 1015 noukinvaunu. Se oli kooltaan pieni, mutta sulloi tavaraa kyytiin isomman määrän kuin yleisperävaunuun mahtui. Siinä oli sullojassa leikkaavat terät, ja siksi sillä voitiin kerätä myös säilörehu. Samalla ostettiin meille ensimmäinen niittomurskain. Murskaimen niittoleveys oli 280 cm, ja samalla se taitteli kortta, ja siten nopeutti kuivumista. Ja nythän työteho lähenteli jo kymmentä hehtaaria päivässä. Tähän päättyi niittosilppurien aika Pajulassa. Samalla torniin ei enää tehty rehua. Sen pohja täytettiin, ja puhkaistiin kylkeen oviaukko. Siitä tuli pikkuinen korjaamo, ja pienihän se olikin. Pian siinne ei mahtunut traktoreista kuin ainoastaan 702 Valmetti.

Tämä systeemi vaati vähän ihmistyövoimaa. Yksi niitti, pöyhi ja karhotti heinät. Ja kun alettiin keräämään, tarvittiin toinen siltanosturin puikkoihin siirtelemään heinät latokuivuriin. Samoin rehunteossa yksi niitti suoraan karholle, ja kerättäessä toinen nosteli rehun salvossiiloihin. Noukinvaunu oli tehokas. Väkiheinä karhoa sai ajaa sisään niin kovaa kuin itse kuskin penkillä pysyi. Säilörehuakin sai ajaa sisään 10 km/h. Tulpaksi tahtoikin tulla se, ennättikö siltanosturilla ammentaa edellisen kuorman paikoilleen.

Väkiheinä ei kuitenkaan ollut ruokintalaadultaan säilörehun veroista, koska sitä tehtiin hieman myöhemmin. Toisaalta säilörehusta, toisesta sadosta, tuli niin korretonta ja apilavaltaista, että senkin kanssa ruokinnassa oli ongelmia, liian korkea sulavuus ja valkuainen. Myös salvossiiloissa tuli ongelmia. Kun rehua nosturin kouralla irrotettiin ylhäältä päin, piikit aina vähän pöyhi pintaa ja rehu alkoi herkästi lämmetä. Eikä tätä lämpenemistä saanut pysäytettyä millään. Samalla meidän peltopinta-alat kasvoi. Oli liitytty Euroopan Unioniin, ja pienet tilat alkoivat luopua maataloudesta. Peltoa alkoi tulla myyntiin tarjolle. Heinät ja rehut eivät enää oikein mahtuneet meidän varastoihin. Vuonna 1998 siirryttiin pyöröpaaleihin.

Ensimmäinen meille hankittu pyöröpaalain oli New Hollandin muuttuvakammioinen, ketjuilla ja puolilla oleva kone. Se tuli meille käytettynä. Se oli muuten hyvä, mutta puolat tahtoivat pettää tuon tuostakin. Samalla hankittiin hinattava paalinkäärintä laite. Sillä sai paalin nostettua käärintäpöydälle ja toisen otettua kyytiin nostohaarukkaan. Sitten ajettiin pellonreunaan.  Käärittiin ensimmäinen ja pudotettiin kyydistä ja nostettiin toinen käärintään. Näin rehut olivat saman tien valmiiksi säilöttyinä paaleissa siististi rivissä pellon reunassa. Jos sade katkaisi rehunteon, se ei haitannut, eikä kesken rehuntekoa tarvinnut rehuaumoja alkaa peitellä.

Vuoden mittaan paalit ajettiin latoon syötettäväksi. Aluksi ne vain halkaistiin isolla kirveellä, ja sitten tehtiin talikolla kasoja lattialle. Kasat ajettiin rehuhamsterilla ruokintapöydälle. Parin vuoden päästä hankittiin Varmolift rehunjakovaunu. Se oli moottorikäyttöinen ja ajettava. Ensin muovi ja narut pois paalista, ja vaunulla nostettiin koko paali kyytiin. Seuraavaksi ajettiin ruokintapöydälle. Vaunussa oli leikkuri, mikä leikkasi pienen siivun paalin kyljestä. Näin irronnut rehu pudotettiin kuljettimella suoraan lehmän eteen. Nyt meillä oli ensimmäinen rehuketju, mikä ei vaatinut talikkoa eikä oikeastaan muuta käsityötä kuin muovien irrottelu.

Kaksituhatta luvulle tultaessa pinta-alat vain kasvoivat ja meidän paalain ei tahtonut kestää koko kesää. Silloin maatilat kasvoivat muuallakin, ja Kiuruvedellä oli paljon urakoitsijoita. Mekin siirryttiin paalauksessa siihen, että itse niitettiin ja urakoitsija paalasi. Niillä oli yhdistelmäpaalain, mikä paalasi ja kääri paalit samanaikaisesti. Sitten itse kerättiin paalit pellonreunaan. Kyllähän se vähensi huomattavasti työntarvetta. Huono puoli oli se, että kun paalaajan sai, kaikki heinikot piti kerralla kaataa. Luomuviljelyssä eri lohkot valmistuivat hieman eri tahtia. Ja joskus paalaaja tuli juuri sopivaan aikaan, mutta joskus auttamatta liian myöhään. Se riippui aina miten kesä eteni eripuolilla Kiuruvettä. Ja kun paalaaja tuli ja alkoi sataa, paalausta jatkettiin, koska paalaajalla oli kiire seuraavaan paikkaan. Joskus saatiin hyviä rehuja ja joskus märkiä.

Kun pihatto valmistui 2003, siirryttiin aperehuun. Ensimmäinen apevaunu oli 10 m3 Seko vaakaruu-vivaunu. Siihen mahtui kaksi paalia, ja lisäksi siihen laitettiin väkirehut, rypsit, kivennäiset ja vaikka olkea. Seos sotkettiin ja ajettiin ruokintapöydälle ja levitettiin lehmien eteen. Nyt pystyi valitsemaan erilaisista paaleista sopivat seokset ja tehdä hiehoille erilaista rehua kuin lehmille. Kun 2009 hankittiin toinen lypsyrobotti, ja lehmämäärä nousi sataan, hankittiin isompi 20 m3 Seko pystyruuvivaunu.

Aperehun ja pihaton myötä haluttiin paremmat rehut lehmille. Vuonna 2004 ostettiin uusi Lely, hinattava, molemmin puolin niittävä niittomurskain, työleveys oli 320cm. Paalaimeksi hankittiin Vicon yhdistelmäpaalain. Nyt rehunteko oli omissa käsissä ja voitiin tehdä silloin kun on paras hetki. Siitä asti rehut on tehty itse joka kesä. Näillä koneilla päästiin aina 20 hehtaarin päivä vauhtiin, parhaina päivinä taisi mennä kolmekymmentäkin rikki.

Sukupolven vaihdoksen jälkeen Valtteri ja Pauliin hankkivat etuniittomurskaimen. Sen myötä niittoleveys kasvoi kuuteen metriin. Ja hinattava niittomurskain vaihtui seuraavana vuonna perhoskoneeseen. Silloin niittoleveyttä tuli jo 9 metriä. Tulisaaren 10 hehtaarin lohko meni nyt nurin tunnissa. Paalain vaihtui tehokkaampaan Kuhn yhdistelmäpaalaimeen, millä voitiin tehdä halkaisijaltaan 120 – 160 senttisiä paaleja. Samaan aikaan tuli myös karhotin, millä yhdeksän metrin niitokset ajettiin ennen paalausta yhdeksi karhoksi. Nyt on jo normaalia, että kaksi henkilöä tekee 40 hehtaaria päivässä rehua.

Minunkin elinaikana kehitys on ollut aika huima, puhumattakaan Pajulan alkuajoista asti tarkasteltuna.

   Sivun alkuun

Väkiheinää tehtiin aluksi kourakuormaimella ja sitten noukinvaunulla Taarup 1015

Rehuhansteri                                                                                         Varmolift rehunjakovaunu

Wicon yhdistelmäpaalain ja hinattava Lely-niittomurskain