Vanha Navetta

Kun kartanolta mentiin sisälle navettaan, ensin oli pieni laudasta rakennettu porstua ja sitten karjakeittiö. Se oli keskellä navettaa. Karjakeittiössä oli muuripata missä vesi lämmitettiin haloilla. Muuripadan ja savuhormin välissä oli koukkelo, mihin kannettiin valmiiksi halkoja, ja sen edessä halkopaari. Koukkelon täyttö oli usein meidän lasten homma, ja kun saimme sen täyteen, äiti kävi järjestelemässä halot ja niinpä pari sylillistä sinne vielä piti kantaa. Koukkelon yläosassa oli hylly, missä säilytettiin russakanmyrkkylaatikoita. Ne olivat pyöreitä ja pahvisia, jonka kylkeen tökättiin reikä ja puristamalla tupsuteltiin valkeaa jauhetta suoraan kohteeseen. Laatikon päällä luki ”Täystuho”. Siellä oli myös kirkas metallinen rasia, missä oli lasiruisku ja isot metallineulat lääkepistoksia varten. Karjakeittiössä oli myös valettu vesisallas, mihin laskettiin kylmää vettä ja siihen laitettiin maitotonkat jäähtymään. Maitotonkat, sangot ja siivilä pestiin tulikuumalla vedellä niin että käsiin koski ja laitettiin sitten porstuaan valumaan.

Karjakeittiöstä oli ovi navettaan. Lehmät olivat vasemmalla, aiv-tornin puolella, päät seinään päin. Siinä oli 6 partta

kaikkiaan. Lehmät olivat koko talven kiinni parressaan, ja niiden yläpuolella oli pitkulainen kanaverkolla eristetty

kanahäkki, missä oli kymmenkunta kanaa. Seinän vieressä oli käytävä, mitä myöten heinät kannettiin lehmille

hangolla tai sylissä. Aiv-tornissa oli säilörehua, mitä syydettiin ensin käytävälle talikolla ja sitten leviteltiin lehmille.

Pääasiallinen ruoka oli kuitenkin kuivaheinä. Ruokintapöydän ja käytävän välissä oli noin puolen metrin korkuinen

valettu koroke, joten ruokintapaikka oli oikeastaan kuin iso ruuhi.

Vilja syötettiin puusta tehdyistä korvoista. Se oli pyöreä, laudoista tehty, isompi kuin vesisanko, ja siinä yksi laudoista

oli pitempi ja siinä oli sormenreiät. Näin kun tarttui sormilla reikiin kiinni siten, että pitkä lauta jäi käden ja vartalon

väliin, sitä oli helpompi kantaa. Korvoon laitettiin lehmän jauhoannos ladon puolella olevista korkeista ja pyöreistä

jauhosammioista ja päälle kuumaa vettä ja sitten annettiin hautua seuraavaan navettakertaan asti.

Taisi olla nimeltään suurusta. Jokaiselle lehmälle oli oma korvo ja ne kannettiin lehmän eteen ennen heinien ja

säilörehun jakamista. Viljat säilytettiin ja jauhettiin aitassa. Karjaladossa oli jauhohinkalo, mihin jauhot tuotiin säkeillä

varastoitavaksi ja syötettäväksi.

Yksi lehmien rehu oli syksyisin rehukaali. Sitä kylvettiin riviin parinkymmenen sentin välein. Kyllä sitä muistuu

mieleen monta tuskan päivää, kun rehukaalipeltoa harvennettiin ja kuokittiin rivien välistä rikkaruohoja pois.

Rehukaali kasvatti ranteen paksuisen varren, isot lehdet ja se kasvoi yli metrin mittaiseksi. Rehukaalia syötettiin

syksyllä lisärehuna, ja loppu sato kasattiin kuin halkopino navetan eteen. Siinä se säilyi hyvin ihan talventuloon asti.

Ruokintakaukalossa oli lehmien välissä puolen metrin korkuinen valettu pönttö, mihin putkea myöten valui vesi lehmille vesisammiosta. Vesisammio oli heti navettaan tultaessa oikealla karjakeittiön seinää vasten. Vesisammion päällä oli laudat ja niiden päällä jorriinin juuret säilytettiin talven ajan. Jorriinit istutettiin kesäksi navetan porstuan ja lantalan välissä olevaan kukkapenkkiin. Ne kasvoivat yli metrin korkuisiksi, ja niissä oli isot punaiset kukat. Jorriineissa oli erityinen ylpeydenaihe erittäin isokukkainen keltainen jorriini Eemelin keltainen. Juuri saatiin erikoiselta Eemeli -nimiseltä, hyvin mustatukkaiselta ja tummasilmäiseltä asistentilta, jolla oli tumma myrkynvihreä samettinen pusero.

Vesisammion vieressä oli matalampi allas, missä oli sellainen uimuri, mikä piti vedenpinnan juomapöntöissä aina samalla tasolla. Vesisammioon vesi pumpattiin käsipumpulla pihamaan keskellä olevasta kaivosta. Minun mielessä on myös polttomoottori käyttöinen pumppu, jonka yhdelle kiilahihnapyörälle pyöriteltiin naru ja nykäistiin sillä käyntiin.

Keskellä navettaa oli käytävä, minkä molemmin puolin oli luorit eli lantakourut. Lantakourun päässä oli seinässä metrin korkeudella luukku, mistä lanta lapioitiin lantalaan. Lantala oli maapohjainen ja sinne oli maahan valettu virtsakaivo. Virtsa valui putkea pitkin kaivoon. Lantala oli tuossa navettarakennuksen kulmauksessa. Sitten oikealla puolen keskikäytävää oli kaksi karsinaa, missä oli joko emakoita tai vasikoita. Myöhemmin karsinoita pienennettiin ja niiden väliin tehtiin kaksi lehmän partta.

Äiti lypsi lehmät käsin ja maito siivilöitiin maitotonkkiin. Kyllä lehmien lypsy oli silloin melkoinen urakka, joskin lehmien vetimet olivat pitkät ja paksut eikä maitoa tullut niin kuin nykyään. Hyvä lehmä oli sellainen, jos se herui niin, että kerralla sai sangon täyteen. Päivän maidot sopivat kahteen 40 ja 30 litran tonkkaan. Maitotonkat vietiin aamulla Heinäperäntien varteen maitolaiturille ja iltapäivällä ne palautuivat takaisin maitolaiturille. Maidosta kuorittiin meijerissä vain rasva pois ja kirnuttiin voiksi. Rasvaton maito eli kurri palautettiin takaisin tilalle. Sitä juotettiin vasikoille ja kyllä sitä käytettiin myös ruokajuomana. Kun kurriin lisäsi puolet vettä siitä tuli sintua, ja se oli kuulemma hyvä janojuoma kesähelteellä. Mutta kai äiti nautti myös käsinlypsystä, koska lypsykoneen tultua hän lypsi vielä pitkään muutaman lehmän käsin. Hyvän lypsäjän merkki oli se, jos sai maidon vaahtoamaan sangossa.

Lehmistä ovat jääneet muistiin elämään Viikuna, mikä oli saatu lahjaksi navetan palon jälkeen Aukustin siskolta Kivikon Riitta-tädiltä. Toinen lehmä saatiin lainaksi Haapalasta, minkä Pekka ja Miina antoivat myöhemmin sitten omaksi. Meidän aikaisista lehmistä tulee mieleen Kielo, mikä oli vaalea kyyttö lehmä ja minun lehmä Kaiku, kokonaan ruskea länsisuomalainen. Silloin kaikki lehmät olivat suomenrotuisia. 1967 tuli Hertta, ensimmäinen aussi eli ay-rotuinen. Isä osti sen Olavi Kärkkäiseltä Remeskylän Kytölästä. Se oli kovalypsyinen ja ylsi yli 7000 litran vuosituotokseen. Silloin keskituotos oli 4000 litran paikkeilla. Vielä tulee mieleen Mantelin tarina, kun se vuosikkaana hiehona laskettiin keväällä laitumelle. Manteli kirmaisi täyteen vauhtiin ja juoksi viidestä piikkilanka-aidasta läpi taakseen katsomatta suoraan metsään. Koko kesänä siitä ei nähty jälkeäkään. Joku oli vain lakkareissulla jossain kuullut ammumista. Elokuun puolivälissä, kun palattiin myöhään illalla isän kanssa jostakin hommasta, aloimme ihmetellä, kun hiehot laukkasivat ja ölisivät laitumella. Kun mentiin katsomaan, niin aidan takana oli komea hieho, sen ryhti ja liike oli kuin jollain gasellilla ja korvat havainnoivat jokaista ääntä. Mitä nyt tehdään? Samassa se otti vauhtia ja pamautti aidan läpi hiehojen sekaan. Isän kanssa korjattiin aita ja kun eläin näytti rauhoittuvan muiden sekaan, päätettiin että katsotaan aamuun. Manteli oli tullut takaisin ja oli meillä sitten pitkään lehmänä.

Yksi iso urakka navetassa oli jokakesäinen navetan pesu. Juuriharjalla käytiin joka paikka läpi. Sen jälkeen oli navetan kalkihtu, eli seinät ja katto maalattiin kalkkimaalilla. Seinän alaosan kalkkiin lisättiin kimröökiä, joka värjäsi kalkin tummanharmaaksi.

Ruokintakourun päässä oli ovi ulos navetan taakse, mistä lehmät päästettiin kesällä ulos laitumelle. Lehmät haettiin aina lypsyn ajaksi navettaan.  En muista, että enää minun aikana olisi ulkona lehmiä lypsetty.

Navetasta, karjakeittiön oven vierestä, oli ovi heinälatoon. Sitä kutsuttiin karjaladoksi. Se oli ällän muotoinen ja täytettiin kartanolta päin. Syksyllä se oli täynnä heiniä, ja talvella sinne ajettiin lisää pelloilla olevista ladoista. Suopellolla oli 3 ja Itäkoivikolla 4 latoa. Karjaladon takana oli olkivarasto ja sieltä kannettiin olkia kuivikkeeksi. Heinäladosta pääsi karjakeittiön ja navetan päälle. Se oli monien leikkien ja seikkailujen pitopaikka.

Karjaladosta oli käytävä takakömmänään. Se on kuvassa tuon pitkän katon alla aivan takana. Siellä oli kolme karsinaa, vasikoille ja hiehoille. Niitä ei tyhjennetty talvisin, lisättiin vain olkea ja keväällä hiehot olivat jo aika lailla katonrajassa. Muista kyllä olleeni siellä myös joskus porsittamassa sikoja, joten emakoitakin siellä pidettiin. Yhden emakon nimeksi muisteltiin Armi.

Lantalan vieressä oikealla oli talli. Siellä oli oikealla kaksi karsinaa emakoille ja suoraan edessä hevosenpilttuu Netta-hevoselle. Heti ovesta vasemmalle oli kapularaput ja katossa luukku mistä pääsi tallin päälle. Siellä oli aukko mistä pudotettiin heinät Netalle eteen. Netan pilttuun ja portaiden välissä oli lantaluukku lantalaan. Tallista minulle muistuu mieleen ne monet sian porsitukset. Ei kai sitä kovin vanhoja oltu kun jo porsitettiin. Silloin porsailta leikattiin heti hampaat pihdeillä, että ne eivät purisi emakon nisiä verille. Yksi meistä lapsista kellisti vastasyntyneen porsaan kyljelleen ja toinen kaksin käsin naksautti hampaat pois. Sitten vain ohjattiin porsas kohti emakon utareita.

Pajulaan tuli sähköt vuonna 1963, ja pian hankittiin kannulypsykone ja vesipumppu. Siitä alkoi navetan koneellistaminen ja uuden teknologian hyväksikäyttö.

Karjakeittiöstä oli ovi saunaan, mikä oli karjakeittiön ja karjaladon välissä. Siellä oli sellainen pönttökiuas, täynnä kiviä. Tuli ja savu menivät pöntön ja kivien läpi hormiin. Kun aloimme kylpemään, pöntön luukku avattiin ja sinne heitettiin löylyvettä. Saunassa pestiin ja karjakeittiö toimi pukuhuoneena. Kylpemisen ajaksi sinne levitettiin lautarimoista tehty matto, muuten lattia olisi ollut aika kylmä. Saunomisesta on jäänyt mieleen lumihangessa käynnit. Siellä sai käydä, mutta tullessa ei saanut huutaa tai hihkua. Jotenkin muistelen, että aika usein lumihanki silloin kutsui. Siihen aikaan pihamaata ei aurattu ja hankea oli joka puolella. Toinen mieleen muistuva asia oli, kun Svärdit tulivat käymään ja toivat usein lenkkimakkaran. Makkara laitettiin lämmityksen ajaksi folio-pussiin ja kiukaalle. Eihän siitä kovin pitkää pätkää riittänyt mieheen, kun jakajia oli kymmenkunta, mutta oli se hyvää. Makkara oli silloin tosi harvinaista herkkua. Saunan jälkeen laitettiin pyyhettä suojaksi, kengät jalkaan ja juostiin pirttiin. Siellä mummun ja ukin hoivissa kuivattiin ja puettiin yöpukuja päälle.

Uuteen taloon 1964 tuli sitten sisäsauna ja suihku. Muistan, kun me lapset vielä rakennusaikana mietittiin, otetaanko kylmä vai kuuma suihku. Meille tuli ensimmäinen sisäsauna ja suihku Lapinsalon kylällä.

Uuteen taloon tuli myös sisävessa. Sitä ennen huussi oli navetan ja tallin välisessä kulmauksessa, siis lantalassa. Se oli metrin korkeudelle rakennettu koppi, minne johti ulko-ovelta portaat. Kyllähän iltakäynnit huussissa talven pimeinä aikoina olivat melko pelottavia. Meillä oli yksi myrskylyhty näyttämässä valoa. Kun tytöt saivat käydä ensin ja joskus kesken minun toimituksen karkasivat lyhdyn kanssa juosten pirttiin, niin olihan se melko jännä paikka juosta yksin pilkkopimeässä pihamaan yli. Kirittäjiä ainakin mielessä riitti kylliksi.

             Pohjapiirros Mirja Nuutinen

Marjatta muistelee

Mille tuoksui porstuassa, kun oltiin menossa saunaan? Talvella kylmä, kesällä kuuma. Muistan. Sauna oli navettarakennuksessa, johon mentiin porstuan ja karjakeittiön kautta. Karjakeittiöstä hönkäisi vastaan lämmin höyry ja kuului isosta padasta suhinaa - vesi kiehui siellä, metallisen kannen, jossa oli pyöreä puinen nuppi keskellä, alla. Muuripata oli suuri, valtaisa ja pelottavakin. Kiehuvan kuuma vesi ja ottaakseni vettä pesuun sieltä kauha kädessä, käsi oli yläviistoon - vaarana, että kuuma vesi valuu käsivartta pitkin kainaloon ja…

Oli tarkistettava, oliko padan alla uuninsuuluukun takana puita palamassa. Vesi ei saanut kylmetä, sen ymmärsin. Mutten osannut koskaan arvioida, kuinka kauan aikaa lämpö säilyy vedessä riittävänä ja meitä kylpijöitä oli monta. Ukki ja mummu ensin, sitten muut.  Tunsin vastuun, mutten ymmärtänyt, miten milloinkin toimia oikein. Kun kaikki sujui, kaikki hyvin. Jos arvioin tai oletin väärin, siitä kyllä seurasi vanhempien ihmisten moite ja sisarusten nauru ja halveksunta. Karjakeittiön lattia oli valettu ja kylmä jalalle. Saunan oven avattua lempeä lämpö tuli iholle. Ovi äkkiä kiinni!  Ettei kylmä pääse sisään saunaan. Löylyä! Ei liian paljon ja siihen sai vaikuttaa ja alalauteille pystyi pakenemaan tarvittaessa. Yhdessä oleminen saunassa oli ihanaa, tärkeää ja hiljaisuus automaallisesti laskeutui saunaan. 

En muista oliko paljon puhetta tai laulua. Muistan hiljaisuuden, levollisuuden ja yhdessäolon turvallisuuden lämmössä, kaikki tärkeät ihmiset läsnä. Ei pelkoja. Ei ulkopuolisia. Alasti, sukupuoleen katsomatta, ihmettelemättä, luonnollisesti. Itsestäänselvästi. Aikuiset ansaitusti. Lapset mukana suurella halulla, kun aikuisetkin olivat läsnä... jopa aavistus, että nauttivat! Peseytyminen. Mäntysuopa. Palasaippua Sunlight. Vaihtoehdot. Männyntuoksu päällimmäisenä. Vatiin vettä. Kiuas, puilla lämmitetty, kuuma. Puhdasta, joskus käsien sisäpuoli ja sormet kurttuisena. Sitten karjakeittiöön. Kuivaamaan pyyhkeeseen. Talvella jalat kumppariin ja kamppeet kainaloon ja aina juosten lumista polkua kohti pirttiä ja ulko-ovea. Pimeä pelotti. Oli pantava juoksuksi. Kuuma vielä iholla, pakkasen kylmä toi höyryn hengitykseen. Kylmän ja kuuman outo samanlaisuuden kosketus!

Pirtissä lämpö, ukin syli köppänälle, pienimmälle. Kuivaaminen. Yöpuku ja villasukat. Mikä ihana raukeus! Ja ennen kaikkea aikuisten läsnäolo ja paikallaan pysyminen. Ei töitä ja keskittymistä muuhun kuin läsnäoleviin. Lauantai-ilta. Puhtaat pyhävaatteet tuolin karmilla valmiina. Mieli asettuu, ikään kuin pyhittyy työviikosta pyhäpäivään. Ratiosta mummun vartioimaa ohjelmaa. Pirtin sänky odottaa. Nukun Eskon kanssa, Maisu ja Mirkku toisessa sängyssä, isä ja äiti kolmannessa. Ukki ja mummu menevät kammariinsa nukkumaan.

Peitto on paksu ja painava. Alla on patja, syksystä hankalan täynnä uusia, puhtaita olkia. Se tekee patjasta keskeltä korkean, jolloin on vaarana valua reunoille. Painava peitto tulee lähelle ihoa joka puolelta. Tuntuu turvalliselta. Peittojen kankaissa on eroja. 

Tunnistan, mikä on kaunein. Muille en tohdi sitä kertoa. Hyvin nukuttaa.

On pyhän aatto.

Marjatta Nuutinen-Koittola