Tämä kirjoitus on Esa Pekkalan pitämä puhe Anna-Liisa Nuutisen hautajaisissa, siskostaan ja elämästä lapsuusaikana Heikinmäellä.

Annin muisto

Anni oli minun isosiskoni. Kasteessa hän oli saanut nimen Anna Liisa. Kun Anni oli

alkanut puhua, oli niin käyttänyt itsestään Anni nimeä. "Anna Annille tuota tai tätä."

Lapsen kielen oli vaikea lausua vaikeaa pitkää nimeä ja siksi varmaankin tuo lyhennys.

Ei vanhemmatkaan halunneet puhua eri sanoilla ja niin kaikki alkoivat käyttää Anni

nimeä. Tämä on äitimme kertomaa tietoa. Annina siskomme tunnettiin aina, niin

Heikinmäellä kuin Pajulassakin. Anni oli meidän perheen vanhin lapsi. Vanhimman

lapsen osaksi lankeaa kuin luonnostaan meidän nuorempien hoivaaminen heti kun

voimat siihen riittävät. Tätä hoivaamista Annilla riittikin, sillä meitä sisaruksia oli

kaikkiaan viisi. Eräs apuväline siinä oli pärevasu joka oli laitettu riippumaan tuvan

orresta narujen varaan. Se keinui herkästi monta metriä, kun vain joku sitä silloin

tällöin hiukan tönäisi. Tämän vasun oli tuonut Viija Lappi, vanha Juusolan palvelija

huomen lahjaksi syntyneelle lapselle. Viija asui yksin itse rakentamassaan mökissä,

ja itse hän teki nuo vasutkin. Hänellä oli tapana tuoda vasu aina tuttava taloon kun

sinne syntyi lapsi. Tämä keinu oli lapsista mukava, koska jokainen nukkui siinä

mielellään.

Kun oli kasvettu vähän isommiksi, sai Anni keksiä tekemistä meille pienemmille.

Varsinkin talvisin jouduttiin olemaan paljon sisällä, silloin ei ollut harvinainen kysymys,

mitä minä tekisin. Monenlaista harrastusta niissäkin oloissa kokeiltiin. Muistan yhden

talven jona isämme oli hevosen kanssa isossa savotassa. Ajoivat puuta Kymin

Mäkelän metsästä Näläntöjärven jäälle. Ajomatka oli noin kymmenen kilometriä.

Se oli hevosille tosiraskas savotta. Siksi piti eväätkin olla työn mukaiset. Ruisleipä oli

se ruoka jonka hevonen ehti syödä kuorman teko ja purkuaikana. Äitimme leipoi tätä

hevostenleipää kaksikin kertaa viikossa. Tämä hevosille tarkoitettu leipä leivottiin          vas. Esa, Anna-Liisa Osmo, Maija, Mikko, tuntematon

heikompi laatuisesta jauhosta eikä sitä käytetty ihmisravinnoksi. Tämä leipominen oli

meistä lapsistakin mukavaa, niin että kaikki, jotka kynnelle kykenivät, olivat siinä mukana.

Itse työtä se mukanaolo ei tainnut edistää, puhdistuivathan kädet kuitenkin. Eihän sitä leipomista kuitenkaan aina ollut, niin piti keksi jotakin uutta. Annihan se useimmiten ehdotti uusia tehtäviä. Jos sää sen suinkin salli, käytiin kerran päivässä ulkona lumessa pyörimässä. Melkoinen puuha sekin pukea meidät pienemmät, ja takaisin tultua riisua ulkovaatteet ja laittaa kuivumaan. Se oli sitä Annin huolehtimista. Sitten joku ehdotti, että ruvetaan tekemään pottulettuja. Tänä päivänä niitä kutsutan peruna lastuiksi. Kaikki kannattivat ehdotusta. Homma tapahtui niin, että raaka peruna kuorittiin ja leikattiin ohuiksi viipaleiksi. Heikinmäellä oli pienen pöydän kokoinen hellarauta, jonka alla paloi lähes ikuinen tuli. Perunaviipaleet kuumalle hellaraudalle paistumaan. Ja kun olivat hiukan ruskistuneet, käännettiin toiselle kyljelle. Eihän ne mitään makeita olleet, mutta rapeita ja jostakin syystä niistä tykättiin. Eihän tämän päivän perunalastutkaan mitään makeita ole, mutta lapsille kyllä kelpaavat.

Tuohon aikaan ei kaupan karuskeja ollut juuri koskaan ainakaan meidän perheessä. Onhan siitä aikaakin lähes kahdeksankymmentä vuotta. Marjoja oli silloinkin metsässä ainakin yhtäpaljon kuin tänä päivänä. Keinoja niiden säilömiseen oli peräti vähän. Puolukoita kerättiin joka syksy, ne kun säilyi survottuna saavissa aitassa ilman mitään säilöntäaineita. Me lapset oli myös huomattu tuo puolukkasaavi. Jollakin kupilla lähdettiin sitä hakemaan, mutta huomattiin heti, että puolukkahillo oli aivan umpijäässä. Joku noutamaan puukkoa ja sillä tökittämällä alkoi palasia irrota. Kun kuppi alkoi täyttyä vietiin se sisälle sulamaan. Tuo puukolla tökittämällä irrotus sai meidät kutsumaan tuota irrotettua hilloa tökitykseksi. Kun hillo oli sulanut, pyysimme äidiltä antaisiko hän siihen vähän sokeria. Näin saatiin talvellakin annos kesän vitamiineja.

Kun kevät edistyi hiukan pidemmälle, ei mikään mahti pystynyt pitämään meitä sisällä. Aurinko sulatti kinoksia, ja kevät purot kuljettivat sulamisvesiä eteenpäin. Joka päivä tuli jotakin uutta näkyviin. Kun sulaa maata tuli enemmän näkyviin, jännättiin milloin voisi olla avojaloin. Tuohon aikaan oli tapana, että lapset olivat lähes koko kesän avojaloin. Jalatkin tottuivat niin ettei jalkapohjat aristaneet ollenkaan. Niistä kevään kokeiluista saimme kyllä ylimääräiset kengät, eli varissaappaat. Tulihan se kesäkin aikanaan. Lapsia on aina kiinnostanut uiminen. Heikinmäellä on siinä metsän laidassa paikka josta oli ajettu hienoa hiekkaa joskus. Tähän hautaan oli kertynyt vettä niin paljon että siinä voi jopa uida muutaman metrin. Putrakoksi me sitä kutsuimme. Kyllä kesä on mukavaa aikaa, kun lähtee ulos, ei tarvitse pukea monia vaatteita päälleen, ei edes kenkiä.

Aivan yhtä iloissaan olivat lampaat ja lehmät kun pääsivät ensimäistä kertaa ulos. Sitä riemua oli ilo katsella. Se ilo vaihtui todella äkkiä suruksi. Lampaat oli laskettu ensiksi ulos. Ne olivat kokoontuneet metsän laitaan yhteen katraaseen. Sitten laskettiin lehmät. Ne laukkasivat aivan

villeinä kujaa alas, ja kokoonsa luottaen päin lammas laumaa. Lampaat hyppivät pois edestä oikealle ja vasemmalle. Yksi karitsa kuitenkin jäi muutaman lehmän jalkoihin niin että jalan luu katkesi. Surkeasti määki tämä karitsa ja koetti kolmella jalalla päästä emiinsä luokse. Otimme tuon vuonan kiinni ja kannoimme sen sisälle tupaan. Jalassa ei ollut avohaavaa, mutta luu oli poikki. Äiti kääri katkenneen jalan ympärille tiukan kangas siteen ja päällimmäiseksi tuohikäppyrästä lastan. Kaikki narulla tiukasti kiinni. Sitä karitsaa ei toisten luokse enää laskettukaan, vaan hoidettiin sitä täällä pihapiirissä. Niin siinä vain kävi, että vuonan jalka parani ja se palautettiin takaisin omiensa luokse. Me kyllä kerkesimme kyllästyä siihen, se kun aina oli huutamassa kun vain näki jonkun. Tämän takia aloimme kutsua sitä nimellä Vastus.

Kerran kesällä näytti luonto meille voimansa. Oli ukon ilma. Vettä satoi aivan kaatamalla. Uteliaisuuttaan tulimme me lapset aivan ulko-ovelle katsomaan veden tuloa. Silloin oli Heikinmäellä aittarakennuksen navetan puoleisenpään katon harjalla tuuliviiri. Puuvarren päässä

metallinen läppä joka kääntyi tuulen mukaan. Kun seurasimme rajua sadetta iski salama tuuliviiriin. Se meni silmänräpäyksessä aivan valkohehkuun, ja pyöri aivan hulluna ympäriinsä. Kun salama lyö näin lähelle, on ääni aivan kaamea. Ei meitäkään tarvinnut toista kertaa käskeä pois ovelta. Oliko se sama salama joka oli iske nyt riihen luona tienvarsi koivuun. Salama oli tullut latvasta tyveen asti. Koivu ei kuollut siihen vaan elää tänäkin päivänä.

Oli kesällä monia mukavia asioita. Mansikkapaikat olivat kaikki tiedossa, ja melkeinpä jokapäivä käytiin ne tarkastamassa. Mustikat kypsyivät lähimetsissä ja niitä riitti syödä niin paljon kuin jaksoi.

Seitsemän vuoden iässä alkoi Annille koulu. Lapinsalon koulu oli tuolloin yksiopettajainen eli sitä kutsuttiin supistetuksi kouluksi. Sama opettaja piti sekä ala että yläkoulua. Alakoulu alkoi syksyllä aikaisemmin ja pidettiin sitä muutamia viikkoja ennen yläkoulun alkua. Sama toistui keväällä.

Alakoulun tarkoitus oli silloin opettaa luku ja kirjoitus taitoa. Meiltä oli koululle matkaa puolitoista kilometriä eli aivan sopiva matka. Siihen aikaan ei tunnettu koulukuljetuksia. Monet kävivät koulua viiden, jopa seitsemänkin kilometrin matkalta. Koululaiset huolehtivat luokkien lämmityksestä ja siisteydestä. Opettaja määräsi kaksi ylimpien luokkien oppilasta viikoksi järjestäjiksi, ja he lämmittivät luokkien uunit ja pesivät tarvittaessa lattiatkin. Taulujen pyyhkiminen ja tarvittavan opetusmateriaalin etsiminen kuului järjestäjien tehtäviin, samoin tunnille soitto. Se lämmittäminen ei ollutkaan aivan mitätön työ. Kahdessa luokassa oli kolme uunia. Sinne piti kantaa puut liiteristä.

Kerrankin oli Anni ja Maija järjestäjinä. Heidän piti lähteä koululle tuntia aikaisemmin laittamaan tulet uuneihin. Valittivat, ettei niihin koulun puihin tahdo saada tulta. Tytöt keräsivät tuohia ja muita syttyjä koululle vietäväksi. Kouluruokailua ei tuolloin ollut minkään laista, vaan jokainen sai tuoda omat eväät tullessaan, jotka syötiin sitten ruokavälitunnilla. Alakoulua käytiin kahtena vuotena, yläkoulu kesti neljä vuotta. Niin sanottu jatkokurssi oli vielä tämänkin jälkeen. Sen pituus oli kaksi, kolme viikkoa. 1936 tuli Lapinsalon koululle varsinainen alakoulun opettaja. Minä olin ensimmäisiä oppilaita jotka kävivät koko alakoulun. Opettaja oli Vieno Korhonen Sotkamosta. Hän kävi meillä kotona opettamassa Annille ja Maijalle soittamaan harmoonia. Harmooni oli vanha koulun harmooni, jonka isämme oli huutanut koulun huutokaupasta. Se on vieläkin olemassa, tällä hetkellä Ryönän tuvassa. Anni oli näyttämässä meille nuoremmille kuinka koulussa pitää käyttäytyä. Oli turvallista lähteä ensimmäisenä koulupäivänä kouluun, kun sai kysyä neuvoa ennen kaiken kokeneelta.

Vuonna 1939 syksyllä alkoi talvisota. Se vaikutti kaikkien elämään, lastenkin. Koulut alkoivat normaalisti, mutta muutaman viikon kuluttua joutui yläkoulun opettaja lähtemään sotapalvelukseen. Sijais opettajaa ei hänen tilalleen saatu, ja siihen loppui myös alakoulu. Se sota päättyi maaliskuussa. Koulua pidettiin keväällä pari kuukautta ja sillä koulutuksella se luokka kuitattiin. Meidän isä kutsuttiin armeijan palvelukseen ikänsä takia vasta helmikuussa. Ei me lapset sodasta paljon ymmärretty, mutta evakkojen saapuminen ja isän sotaan lähtö olivat tapauksia jotka panivat ajattelemaan, että jotakin vakavaa on tapahtumassa. Tavaroiden säännöstely kertoi paljon. Ensimmäisiä kortille joutuneita aineita

olivat nestemäiset polttoaineet. Lamppuöljy eli valopetroli oli se josta ensiksi tuli puute.

Meillä oli käytössä kaasulamppu jonka valo on aivan yhtä tehokas kuin hyvänkin sähkövalon. Se kulutti yönseutuna puoli litraa petrolia. Kuukauden annos kortilla oli neljä tai viisi litraa. Tämä kaasulamppu poistettiin ensimmäisenä käytöstä. Vähä öljy tarvittiin lyhtyihin navetassa ja tallissa. Keittiön kattolampussa paloi tuli usein. Seuraavina vuosina saimme kokea valon puutteen montakin kertaa koulutehtäviä suoritettaessa. Eräs tapa oli laittaa tuli kamarin uuniin, ja koettaa lukea sen häilyvässä valossa. Myöhempinä sotavuosina tuli kauppaan karbidia, se oli ainetta joka joutuessaan kosketuksiin veden kanssa, tuotti palavaa kaasua, tätä varten tehdyissä lampuissa siitä saatiin kirkas valo. Karbidi lamppu oli oikukas hoidettava, sitä ei voi sammuttaa, vaikka ei enää valoa tarvitsisi. Kaasu olisi virrannut huoneeseen ja se oli vaarallista. Kuinkahan moni nykynuorista tuntee sanan tuiju. Se oli vähällä öljyllä toimiva valaisin. Vähäinen oli sen valokin.

Yhden rauhanvuoden jälkeen alkoi uusi sota. Isämme joutui lähtemään sinne heti kesäkuussa, vielä samana iltana piti olla Kiuruveden kirkolla.

Äidin vastuulle jäi kaikki talon asiat. Se oli hänellekin raskasta aikaa. Anni oli tuolloin jo koulunsa käynyt loppuun ja oli hyvänä apuna töissä. Meillä oli aloitettu uuden navetan rakentaminen vähän ennen sodan alkua. Jussi Huuskonen oli rakennuksella kirvesmiehenä. Hän oli jo niin vanha, ettei joutunut sotaan. Jussi jäi meille koko kesäksi, ja oli apuna kaikissa miesten töissä. Minä olin silloin yhdentoista vanha. Työlästähän se kesä oli töiden puolesta. Anni joutui tekemään tuolloin jo "täysiä" päiviä, ja yritettiinhän me nuoremmatkin olla touhuissa mukana. Isämme

kotiutettiin-42 helmikuussa. Sotatilanne oli jotenkin rauhoittunut, ja voitiin kotiuttaa muutama vanhin ikäluokka. Se oli isällemme kolmas sota. Hänen kotiin pääsynsä oli meille kaikille suuri helpotus. Kyllä sota tunnettiin meilläkin. Pakolan Onni kaatui aivan lähi naapurista. Santeri Tapaninen, joka lähti meiltä sotaan, haavoittui vaikeasti. Kerran tuli Haapalan emäntä käymään meillä. Häneltä oli toinen poika kaatunut tässä sodassa. Sen kovempaa iskua tuskin voi ihminen saada. Sen mukaiset olivat kyyneleetkin. Puutetta toi sota kaikkien elämään.

Ilman säännöstely korttia sai kaupasta vain puuta ja paperia. Ruoka ja vaatteet oli tiukasti säännöstelty. Kerran talvella 42 hiihti Tuohimaan Aku Nälännön rannalta Lapinsaloon kauppaan. Kertoi ettei sieltä kaupasta saanut leipäjauhoja kortti annoksiakaan. Oli tullut hakemaan niitä Lapinsalon kaupasta. Täälläkään ei jauhoja ollut. Aku tuli meille, kertoi tilanteen, ja sanoi että heille ei jäänyt kotiin leivän palaa. "Minä

pyydän yhden leivän talostaan, että päästään eteenpäin" Äiti antoi Akulle leivän ja hän lähti seuraavaan taloon. Näin oli ruokakin joskus tiukalla. Meillä ei nähty nälkää, leipää riitti joka päivälle ja kun lehmistä saatiin maitoa ja voitakin ja pottuja kuopasta, ei ruuan puolesta ollut mitään hätää. Loppuihan se sotakin viimein, puutetta kesti vielä pitkään. Lähtemättömän opetuksen antoivat nämä puutteen ajat jokaiseen ne eläneeseen.

Yhden elämänsä mielenkiintoisimmista talvista sai Anni viettää Portaanpään kansanopistossa. Samanikäisten seura sisäoppilaitoksessa jossa kaikki oli valmista. Oli kuin kiitos sota-ajan aherrukselle. Annin oli helppo ystävystyä toisten kanssa. Paljon hän saikin tovereita siitä joukosta.

Kerrankin tuli kaksi poikaa Säyneisistä saakka polkupyöryllä käymään. Olivat yhden yön meillä ja jatkoivat sitten tapaamaan toisia opistotovereita.

Työ oli kuulunut Annin elämään aina. Koskaan en kuullut hänen napisevan sitä vastaan, vaan pyrki suorittamaan sen aina hyvin. Anni tuli hyvin toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Uskon ettei Annilla ollut yhtään vihamiestä. Kaikissa toimissaan hän oli aina rehellinen. Jos joku lähimmäinen apua tarvitsi, oli Anni valmis auttamaan.

Varsinaisen elämän työnsä Anni teki Pajulassa, mutta usein kävi hän katsomassa omia vanhempiaan ja meitä muitakin jotka vielä asuimme Heikinmäellä. Kiitollisuuden velkaan jäimme Annille nyt kun hän on lopullisesti poistunut keskuudestamme

Esa-veli

Palaa Niemelä sivuille