Herännäisyyden Vainioilta, kokoillut Wäinö Malmivaara.

Helsinki 1908

Suomalaisen Kansan Kirjapaino

Luvusta Ylämäen Seppä, kirjoittanut Wilh. Malmivaara

Harwa teistä, lukijani, tietää, kuka ja millainen oli ”Ylämäen Seppä”. Minäpä esitän hänen teille, koska hänen kuwansa on kauneimpia minun muistojeni kokoelmassa.

Tulin hänen tuntemaan w. 1879. Pieni, Waatimattoman ja hiljaisen näköinen, kaljupää ukko, istumassa jokainen sunnuntai samalla paikalla muutamia penkkejä alaspäin kuorista Kiuruveden kirkossa, syvällä hartaudella ottaen osaa jumalanpalwelukseen – siinä hänen ulkonaiset piirteensä. Nimensä oli Erkki Pikkarainen, ja kotinsa Ylämäen talo Niemisjärven kylän Hilapparannalla, ammatttinaan sepäntyö, jonka wuoksi häntä tavalliseseti nimitettiinkin Ylämäen sepäksi.

Hän oli yksi sitä ”wanhaa kaartia”, joita heränneiden kesken tawallisesti sanotaan ”Paawo Ruotsalaisen aikuisiksi”. Lapsuutensa koti oli Lapinsalon kylässä Pikkaraisen talo, tuo heränneiden wanhin ja wakaisin tyyssija Kiuruvedellä. Siellä jo nuoruudessaan heräyksen saaneena oli hänellä takanansa pitkä kilwoituksen aika…

- - -  

…Yhden kerran joutui Ylämäen seppä julkisen kunnianosotuksen esineeksi. Oli tapana, että wietettiin ”Juhannuspäivää” Lapinsalon kylässä. Tämän kylän wiimeisiin taloihin on kirkolta 3½ peninkulmaa, josta matkasta vain ½ peninkulmaa oli hyvää tietä ja lopputaival sellaista, ettei sitä juuri sopinut kärrytieksi sanoa. Tämä sai Lapinsalossa käynnit erittäin hupaisiksi. Kun oli enin osa matkasta käveltäwä, lyöttäyttiin mielellänsä yhteen joukkoon. Niinpä oli meitä wiimeisenä Juhannuspäivänä, jota seppä eli, menossa Lapinsaloon noin 150 hengen suuruinen joukko, useimmat nuoria, wastaheränneitä. Weisatessa ja Herrasta puhellessa sujui taiwal huomaamatta.

”Eikö lähdetä?” – kysyi wastaherännyt Juho Eroltz Murtomäen ohi mentäessä tie wierestä tarkkaawalta ystävältään Aleksilta.

• Minnekä? arveli Aleksi.
• No kunhan waan lähdetään; ei ole hyvä näinkään – kuului Juhon wastaus. Ja hän lähti; lähtipä Aleksikin, waikka wasta muutamia wiikkoja myöhemin.

Tultiin Saarisuolle, eräälle newalle, jonka yli tie Lapinsaloon kulkee. Keskellä tätä newaa oli silloin kaunis hawu- ja lehtimetsän peittämä saari, josta koko suo lie saanut nimensä. Tässä seisahduttiin ja pidettin ”seurat”, sekä juotiin pappilan rouvan walmistamat kahwit. Suuri pannu oli mukana, kahwit ja nisu, sokeri ja kerma myös, mutta mistä saada hyvää kahviwettä keskellä suurta newaa? Löytyipä siihenkin neuvo. Saarisuoon toisessa laidassa oli mökki, missä asui wanha äiti kahden poikansa kanssa. Tännekin oli Herra osunut; toisen weljeksistä tieltä ottanut, toisen jättänyt. Herätykseen tullut nuorempi weli Otto, - nuorukainen, joka sukkasillaan tuli syysjäätikköä kirkkoon 1½ peninkuorman matkan, kun wanhempi Herraa kohtaan wihamielinen weli oli piilottanut kengät – olisi kernaasti kutsunut ystäwiä kotiinsa, saadakseen heitä tawarallaan palvella, waan ei uskaltanut. Hänestä oli raskasta ett´ei saanut osottaa rakkauttaan Herraan palvelemalla Hänen ruumiinsa jäseniä. Mutta hänpä keksi keinon: hän kantoi noina juhannuspäivinä kotinsa luona olevasta raikkaasta lähteestä kahwiweden Saarisuon seurawäelle, sekä sai siten Herran opetuslapsille ne wesipikarit tarjotuiksi, joista Herra on sitoutunut maksamaan sata prosenttia korkoa. Lämpeni sydän jo tuon poikasen ja hänelle tapahtuneen armon näkemisestä. Eläwähenkisiksi muodostuiwat seuratkin...

Kommentteja tekstiin:

Ylämäen seppä oli Erik Pikkarainen, syntynyt 16.4.1809 Mikkola nro 10 (Pikkarainen) tilalla. Hän oli Johan Pikkaraisen ja Elin Kämäräisen poika, joka muutti Niemiskylän Hilappaan 1845.

Tekstissä oleva poika Otto on todennäköisesti Mäkelään tullut Otto Lappalainen, joka silloin asui saarisuon reunassa Paavolan tilan torpassa. Otto olisi tuolloin ollut hieman yli kymmenen vuotias.

____________________________________________________________________________________________________________________________________

Osmo Pekkalan kirjoittamia muistelmia vuonna 2020

Vielä pari asiaa koulumatkoista kirkonkylän ja Lapinsalon väliltä. Silloin 50-luvulla oli ventti varmaa, että jos pyhänseutuna sattui olemaan tuisku, niin maanantaiaamuna, se tiesi lapiohommia maantiellä. Väinö Makkosen “linjakkaassa” oli pieni aura keulassa, mutta eihän moottorissa tehot riittäneet, jos tie oli tukossa. Makkonen oli varannut jo lapioita mukaan, ja Lapinsalon ukot toivat omat välineensä myös mukanaan. Saarisuohan se oli paikka, jossa tuisku mahtui temmeltämään. Kun hiiren hyppyä ei tiellä näkynyt, niin lapiot vaan heilumaan, ja niin sitten linja-auto pääsi jotenkin Turhalaan. Kirkolla oltiin monta tuntia myöhässä, joten koulupäivä jäi aina silloin lyhyeksi.

Toinen muistikuva on matkasta Lapinsaloon pääsiäislomalle. Autohan lähti klo. 15.00, mutta koulu päättyi edellisenä päivänä klo. 16.00, eikä sitä silloin rohjennut pinnata edes yhtä tuntia. Niin sitten lähdin polkupyörällä ajelemaan kohti kotia. Koskenjoelle saakka pääsi melko mukavasti, mutta Lapinsalon tie oli sellaisessa keväthölseessä, että suurin osa oli työnnettävä pyörää, eikä ajaminen muutenkaan tahtonut sujua.

Roma-ahossa loppuivat voimat. Jalat eivät enää totelleet. Mietin itkukurkussa, mitä minä teen. Voisko mennä pyytämään yösijaa jostain talosta. Mutta kun tiesin, että kotona odottivat.

Kuin taivaan lahjana takaa tuli henkilöauto, joka pysäytti kohdalleni. Tapanis Santtu oli käynyt Iisalmessa, ja korjasi minut kyytiin. Pirssillä pääsin kotiin. Jotain ruokaa äiti antoi, sitten kaaduin sänkyyn, ja sammuin heti. Happy end!

_________________________________________________________________________________________________________________________________