Näillä sivuilla on kertomuksia Lapinsalosta ja lapinsalolaisista.

Lauri Leskinen                   Lapinsalon elinkeinoja, kirjoitettu 1939

                                             Hääpäivä Lapinsalossa, kirjoitettu 1941

WilhelmMalmivaara         seuramatka Lapinsaloon

Osmo Pekkala                   koulumatkoja oppikouluun kylälle

Jooseppi Remes                Lapinsalo-laulu

Ville Leskinen                    runo Lapinsalon kuorosta 1945

____________________________________________________________________________________________________________________________________

Kotikyläni elinkeinot

Lauri Leskinen, III luokka 1939

Kotikyläni on kaukaisena korven perukkana muodostunut omaksi pieneksi valtakunnaksi, jossa muista riippumatta asiat järjestetään ja laitkin luetaan. Nykyaika pyrkii kyllä sinnekin, mutta sinnikkäästi äijät ja akat vastaan hamuavat.

Valtakunnalla ovat omat elinkeinonsa, jotka muutamissa kohdissaan lyövät ällikällä nykyajan lukeneen ja hyvästi puetun maanviljelijän tai jotain muuta elinkeinoa harjoittavan.

Maanviljelys on Lapinsalossakin tärkein, leipä on se, joka elättää. Sen tietää niin vanha kuin nuorikin lapinsalolainen ja levein hartein myskää hän peltosarallaan. Isoisten aitat ovat ruista ja ohraa ahtaen täynnä. Pieneläjät täyttävät sieltä pussinsa ja puskevat ojaa maksuksi tai hyppyyttävät juurikoita kuokoksella.

Maanviljelys on pistänyt leveän leivän Juusolan Akun kouraan. Hänet tapaa pölyisenä ja jauhosta valkeana myllyllään hinaamassa säkkejä lavalle ja taas ukkojen kärryille. Summattomat tullilaarit täyttyvät jyvillä, ja Aku rikastuu rikastumistaan. Eivätkä kyläläiset kadehdi, sillä ilman Akua ei tultaisi toimeen.

Vielä on kylällä niitä, jotka eivät antaudu vakinaisen työn vangitseviin oloihin, He samoavat metsiä koirineen ja pyssyineen. Kettu-Heikki heistä parhaiten pärjää, sillä hänen tupansa seinällä on joulun edellä ketun, kärpän ja oravan nahkoja niputtain. Joskus eksyy joukkoon ilves ja saukkokin. Heikki poistuu valtakunnasta silloin, palaa juhlan aattona ja latoo akkansa eteen riisiryynit, vehnäjauhot, kahvit, sokerit. Kevättalvi on vaikeampi Heikille, sillä joskus on huono syksy, eikä pyynti paljoa tuota. Lintukeittoa kyllä riittää. Sinertävinä kevätöinä hän kyyröttää teerikotuksessa ja paukauttelee tappelevia ukkoja kumoon tai hyppää metson soiton tahdissa rouskuvaa hankea pälveltä pälvelle. Yleinen valtakunnan laki tuomitsee Heikin elinkeinon tältä kohdalta, mutta lapinsalolaisten laki ei sitä tuomitse, eikä Heikkiin yllä kaukaisen virkavallan koura.

Salonukko, röhelöihoinen ja luonnottomasti lihonut ukko röhisee tiskinsä takana Haaran kammarissa, johon on puhkaistu suoraan maantieltä ovi. Sinne kertyy ukkoja Juusolan Akun myllyltä palaillessaan tupakkaturinoitaan pitämään ja samalla ostamaan akalleen taloustarvetta. Siellä selkotaan valtakunnan juoksevat asiat ja virkeillään sattuneille jutuille. Ukko on laittanut hevospuomin puotinsa eteen ja ukkojen hevosten on siinä soma koluta heinänrippeitä.

Talvisydännä tulee valtakuntaan paljon vierasta väkeä. Alkavat tukkityöt. Kulkusten helinä ja miesten noituminen kuuluu joka solalta. Iltapuhteella on taloissa kortteerimiehiä liikaakin. Akat marisevat, ne pyrkivät keittopuuhissaan keittiöön ja herkeävät vastuksiksi.

”kyllä sitä huokasee taas helpotuksesta, kun tuosta rististä pääsee”, räikättää joku. ”Toiset vielä juomaankin täyttävät”, huomauttaa toinen. ”Jestas ettäkö ihan juomaan!”

Tukkilaiset lähtevät aikanaan ja entinen hiljaisuus palaa valtakunnan ylle. Akat rätnäilevät rahojaan ja päättävät ottaa tukkilaiset kortteerimiehiksi ensi talvenakin.

Lapinsalon viinanpoltto oikeus on Meriläisen Reetillä. Hän kiertelee kokouspaikoissa äijästä äijään ja sulloo viisikymppisiä taskuunsa. Komeasti hän elääkin. Radio laulaa nurkassa, ja palkatut kasakat viljelevät maata. Reeti itse valvoo tehtaansa toimintaa tai lojuu radiota kuunnellen sängyssä selällään. Joku on yrittänyt anastaa ammatin, mutta jokainen luottaa Reetiin, eikä uusi yrittäjä saa tuotteitaan kaupaksi.

Karjaa hoidetaan tietysti myös, ja nykyaikana on joku yrittänyt viedä kermansa kirkonkylän meijeriin. Vuoden verran toiminnassa ollut linja-auto on tuota aatetta levittänyt. Pienemmät eläjät kirnuavat kaiken kerman voiksi kotona ja vievät osan siitä Salo-ukolle, joka myy sitä tukkilaisille tai toimittaa sen kirkolle.

Vanhat ukot katselevat karsaasti nuorta polvea, joka pyrkii kansanopistoihin ja maamieskouluihin. ”Luulisi tuon riittävän kun neljä vuotta penskana koulussa istutaan”. ”Se tuo uudenajan hullutus teettää jos mitä”.

Akronoomit ja maatalousneuvojat saavat lähteä valtakunnasta tyhjin toimin. Lapinsalossa eletään oman, vanhojen kokemukselle pohjautuvaa elämää. Elinkeinot antavat toimeentulon. Mitä siis turhaa hulluttelemaan kaikkien akronoomien perässä. Ovat ne eläneet ennenkin, eletään sitä nytkin.

Niin tuumii lapinsalolainen. Ja hän on osaltaan oikeassa.

Hääpäivä

Lauri Leskinen 1941

Korpikylässä on suuri juhla. Siihen ei valmistu ainoastaan häätalo, vaan lähimmät naapuritkin laitetaan juhlakuntoon. Lattiat pestään, juhlaruokia laitetaan.

Häiden valmistelut kestävät varakkaissa paikoissa monta päivää, joskus viikon ja vieläkin enemmän. Häitä valmistettaessa ei säästetä talon varoja. Parhaat eläimet lahdataan. Viime vuosisadalla oli tapana, että talon tyttären päästessä naimaikään otettiin sonnivasikka kasvamaan häitä varten. Se saattoi kasvaa usein kymmenenkin vuotta, mutta häiden vihdoin tultua olikin lihaa riittämiin.

Häitä valmisteli ns. ”pitoihin laittaja”. Tämä ”pitoihinlaittaja” oli kunniastaan arka naisihminen. Mutta sitä hän ei ollut useinkaan suotta. ”Ennen vanhaan”, kuten vanha kansa sanoo, oli nimikuulua pidonlaittajaa, joiden nimi tunnettiin Kiuruveden rajojen ulkopuolellakin. Eräs tällainen oli Hursti-Sohvi, joka joutui kerran laittamaan pitoja itselleen ”kuvernyörille”. Hursti-Sohvi oli lisäksi erinomainen sisustautien hieroja, jonka kerrottiin parantaneen keuhkotautisiakin hieromalla. Nykyajan elossa olevista pidonlaittajista on paras Hermannin Maria, jonka kerrotaan pystyvän keittämään puuroa ilman ryynejä.

Sillä aikaa, kun pidonlaittaja tarmokkaalla kädellä valmisteli häitä, kiersi isäntä kutsumassa vieraita. Näin päästiin hääpäivään.

Jo hääpäivän aattona saapui sulhanen lähinpine sukulaisineen morsiamen kotiin, jossa varsinaiset häät pidettiin.

Varhain hääaamuna lähti juohtokansa kirkolle. Juohtokansaan kuuluivat sekä morsiamen että sulhasen sukulaiset. Joskus lähtivät mukaan aivan lähimmät naapurit sekä suurimpien talojen isäntäväet. Puhemiehet seurasivat aina mukana. Heitä oli usein kaksi. He olivat kunniavieraita. He seisoivat vihkitoimituksen aikana lähinnä vihittäviä. Köyhemmissä häissä he toimivat samalla todistajina, koska juohtokansaa ei ollut vihkitoimitusta seuraamassa.

Vihkiminen rikkailla tapahtui kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen. Kirkkorahvaalla oli tapana jäädä seuraamaan toimitusta. Jos tiedettiin, että vihittävät olivat vanhoja, jäi koko kirkkokansa usein paikoilleen. Odotettiin sattuvan kommelluksia. Usein niitä sattuikin melkein jo vanhuuden höperöille pariskunnalle. Kerran oli vihittävänä Orimäen ukko, jo kahdeksatta kymmentä käypä ukon turilas. Hän oli lisäksi kuuro ja hidasjärkinen. Morsiankin oli jo ylittänyt puolen sadan, mutta hän oli pirhakka akka. Päästiin jo niin pitkälle, että pappi kysyi Orimäen ukolta, tahtoiko tämä ottaa tämän Anna Miina Äijäläisen aviovaimokseen. Orimäen ukko ei kuullut papin sanoja. Hän seisoi vain ja tuijotti papin kiilloitettuja kenkiä. Pappi uudisti kysymyksen, mutta Orimäen ukko seisoi yhä synkissä aatoksissaan. Silloin toimekas morsian töytäisi sulhoaan kylkeen ja kirkui korvaan: ”Tämä kirkkoherra kysyy, että meinootko sinä ottoo minut”. Orimäen ukko havahtui, kääntyi morsiamensa puoleen ja vastasi: ”Tottahan minä sinut otan. En suinkaan minä turhan taotta tässä seiso.”

Papitkin olivat usein leikin ymmärtäviä miehiä. Toivaismäen Jussi kertoi, että vanha ”Malaperi”, sittemmin kuuluisa herännäispappi Wilhelm Malmivaara vei kerran vanhan pariskunnan pappilaansa vihittäväksi. Hän lainasi jostain haitarin. Juohtokansa asetettiin pihalle parijonoon. Pappi veti haitarilla repäisevää häämarssia ja sen tahdissa marssittiin sisälle.

Vihkimisen jälkeen alkoi matka takaisin morsiamen kotiin. Häät pidettiin tavallisesti talvella, sillä syrjäiseen lapinsaloon vei kesällä vain kinttupolku ja pitkospuut.

Juohtokunnan viipyessä kirkonkylässä kokoontui varsinainen häärahvas juhlataloon.Sille annettiin olutta eli sahtia. Viimevuosisadan loppuvuosina joku äveriäs isäntä kustansi pitoihin kahvia ja vehnasta, ja vanhan kansan ruskea olut vähitellen syrjäytyi.

Juohtokansaa odotellessa kulutettiin aikaa mahdollisimman mukavasti. Vanhat ukot kertoivat syntyjä syviä. Nuorempi polvi vuorostaan kertoi suuresta maailmasta, johon se oli tutustunut Oulussa parkinvienti matkoillaan.

Mutta vasta juohtokansan alkaessa näkyä riemu riemulle remahti. Syntyi yleinen ryntäys ulos. Miehet kilpailivat siitä, ken sai laukaistuksi morsiusparin hevoselta valjaan. Aikaisemmin uskottiin, että valjaan laukaisijaa onni yrityksissään. Myöhemmin siitä syntyi vain tapa. Valjaiden laukaisija oli huomentuojain kuuluttajan ja puhemiesten jälkeen huomattavin henkilö hämärässä hääpirtissä. Valjaiden laukaisija työnsä tehtyään heitti luokin tallin katolle. Se jätettiin tavallisimmin sinne lahoamaan. Näin uskottiin morsiusparin pysyvän sovussa keskenään.

Morsian kannettiin sisään.

Pelimanni oli sillä välin saanut viulunsa vireeseen. Hän istui uuninpankolle ja antoi jousen hypellä. Sulhanen ja morsian tanssivat aluksi yksin. Toiselle pelille jo hakivat nuoret miehet tulevia morsiamiaan. Häissä merkitsi ensimmäinen peli uusia pareja. Niin uskottiin ja usein niin kävikin. Suurissa häissä oli joskus useita pelimanneja. Toivaismäen Jussi kertoi, että tavallisesti oli paitsi viulupelimannia myös pillinsoittaja. Pilli lienee ollut Klarinetti tai joku sen tapainen. Tanssihäät olivat yleisiä viime vuosisadan lopulle saakka Kiuruvedelläkin, kunnes Wilhelm Malmivaara ja heränneet alkoivat niitä vastustaa.

Tanssitauon aikana syötiin. Morsiamen isä istui pöydän päässä, hänestä oikealla morsiuspari ja vasemmalla morsiamen äiti. Morsiusparin vieressä söivät puhemiehet, huomentuojain kuuluttaja, valjasten laukaisija ja pelimannit. Toisella puolen pöytää, morsiamen äidin vieressä, söivät naiset. Tärkeimpänä puheenaiheena pöydässä oli pidonlaittajan ruoanlaitto-taidon kiittäminen. Ruokaa kantamaan valittiin kaksi tyttöä ja poikaa, joista myös odotettiin tulevia pareja.

Syönnin jälkeen tanssi jatkui. Usein jyskivät harmaat lattiapalkit aamuun saakka. Vihdoin alkoivat ihmiset hajaantua. Pitkän matkan vieraat jäivät pirtin permannolle levitetyille oljille nukkumaan.

Viimeisenä lähti talosta Syrjä-Seppä tai joku muu tietäjä. Hän otti kolmeen vaatenyyttiin tuhkaa liedestä, tappoi uunin rakosista kolme russakkaa, laittoi nekin nyytteihin ja lähti miettiväisenä hyvästiä sanomatta.

Niin oli juhla juhlittu. Morsianparille alkoi arkielämä monine kiusoineen. Kyläkuntakin aloitti arkiset aherruksensa. Mutta kauan kertoiltiin häissä sattuneita tapahtumia ja odoteltiin uusia häitä.

____________________________________________________________________________________________________________________________________________________

Herännäisyyden Vainioilta, kokoillut Wäinö Malmivaara.

Helsinki 1908

Suomalaisen Kansan Kirjapaino

Luvusta Ylämäen Seppä, kirjoittanut Wilh. Malmivaara

Harwa teistä, lukijani, tietää, kuka ja millainen oli ”Ylämäen Seppä”. Minäpä esitän hänen teille, koska hänen kuwansa on kauneimpia minun muistojeni kokoelmassa.

Tulin hänen tuntemaan w. 1879. Pieni, Waatimattoman ja hiljaisen näköinen, kaljupää ukko, istumassa jokainen sunnuntai samalla paikalla muutamia penkkejä alaspäin kuorista Kiuruveden kirkossa, syvällä hartaudella ottaen osaa jumalanpalwelukseen – siinä hänen ulkonaiset piirteensä. Nimensä oli Erkki Pikkarainen, ja kotinsa Ylämäen talo Niemisjärven kylän Hilapparannalla, ammatttinaan sepäntyö, jonka wuoksi häntä tavalliseseti nimitettiinkin Ylämäen sepäksi.

Hän oli yksi sitä ”wanhaa kaartia”, joita heränneiden kesken tawallisesti sanotaan ”Paawo Ruotsalaisen aikuisiksi”. Lapsuutensa koti oli Lapinsalon kylässä Pikkaraisen talo, tuo heränneiden wanhin ja wakaisin tyyssija Kiuruvedellä. Siellä jo nuoruudessaan heräyksen saaneena oli hänellä takanansa pitkä kilwoituksen aika…

- - -  

…Yhden kerran joutui Ylämäen seppä julkisen kunnianosotuksen esineeksi. Oli tapana, että wietettiin ”Juhannuspäivää” Lapinsalon kylässä. Tämän kylän wiimeisiin taloihin on kirkolta 3½ peninkulmaa, josta matkasta vain ½ peninkulmaa oli hyvää tietä ja lopputaival sellaista, ettei sitä juuri sopinut kärrytieksi sanoa. Tämä sai Lapinsalossa käynnit erittäin hupaisiksi. Kun oli enin osa matkasta käveltäwä, lyöttäyttiin mielellänsä yhteen joukkoon. Niinpä oli meitä wiimeisenä Juhannuspäivänä, jota seppä eli, menossa Lapinsaloon noin 150 hengen suuruinen joukko, useimmat nuoria, wastaheränneitä. Weisatessa ja Herrasta puhellessa sujui taiwal huomaamatta.

”Eikö lähdetä?” – kysyi wastaherännyt Juho Eroltz Murtomäen ohi mentäessä tie wierestä tarkkaawalta ystävältään Aleksilta.

• Minnekä? arveli Aleksi.
• No kunhan waan lähdetään; ei ole hyvä näinkään – kuului Juhon wastaus. Ja hän lähti; lähtipä Aleksikin, waikka wasta muutamia wiikkoja myöhemin.

Tultiin Saarisuolle, eräälle newalle, jonka yli tie Lapinsaloon kulkee. Keskellä tätä newaa oli silloin kaunis hawu- ja lehtimetsän peittämä saari, josta koko suo lie saanut nimensä. Tässä seisahduttiin ja pidettin ”seurat”, sekä juotiin pappilan rouvan walmistamat kahwit. Suuri pannu oli mukana, kahwit ja nisu, sokeri ja kerma myös, mutta mistä saada hyvää kahviwettä keskellä suurta newaa? Löytyipä siihenkin neuvo. Saarisuoon toisessa laidassa oli mökki, missä asui wanha äiti kahden poikansa kanssa. Tännekin oli Herra osunut; toisen weljeksistä tieltä ottanut, toisen jättänyt. Herätykseen tullut nuorempi weli Otto, - nuorukainen, joka sukkasillaan tuli syysjäätikköä kirkkoon 1½ peninkuorman matkan, kun wanhempi Herraa kohtaan wihamielinen weli oli piilottanut kengät – olisi kernaasti kutsunut ystäwiä kotiinsa, saadakseen heitä tawarallaan palvella, waan ei uskaltanut. Hänestä oli raskasta ett´ei saanut osottaa rakkauttaan Herraan palvelemalla Hänen ruumiinsa jäseniä. Mutta hänpä keksi keinon: hän kantoi noina juhannuspäivinä kotinsa luona olevasta raikkaasta lähteestä kahwiweden Saarisuon seurawäelle, sekä sai siten Herran opetuslapsille ne wesipikarit tarjotuiksi, joista Herra on sitoutunut maksamaan sata prosenttia korkoa. Lämpeni sydän jo tuon poikasen ja hänelle tapahtuneen armon näkemisestä. Eläwähenkisiksi muodostuiwat seuratkin...

Kommentteja tekstiin:

Ylämäen seppä oli Erik Pikkarainen, syntynyt 16.4.1809 Mikkola nro 10 (Pikkarainen) tilalla. Hän oli Johan Pikkaraisen ja Elin Kämäräisen poika, joka muutti Niemiskylän Hilappaan 1845.

Tekstissä oleva poika Otto on todennäköisesti Mäkelään tullut Otto Lappalainen, joka silloin asui saarisuon reunassa Paavolan tilan torpassa. Otto olisi tuolloin ollut hieman yli kymmenen vuotias.

____________________________________________________________________________________________________________________________________

Osmo Pekkalan kirjoittamia muistelmia vuonna 2020

Vielä pari asiaa koulumatkoista kirkonkylän ja Lapinsalon väliltä. Silloin 50-luvulla oli ventti varmaa, että jos pyhänseutuna sattui olemaan tuisku, niin maanantaiaamuna, se tiesi lapiohommia maantiellä. Väinö Makkosen “linjakkaassa” oli pieni aura keulassa, mutta eihän moottorissa tehot riittäneet, jos tie oli tukossa. Makkonen oli varannut jo lapioita mukaan, ja Lapinsalon ukot toivat omat välineensä myös mukanaan. Saarisuohan se oli paikka, jossa tuisku mahtui temmeltämään. Kun hiiren hyppyä ei tiellä näkynyt, niin lapiot vaan heilumaan, ja niin sitten linja-auto pääsi jotenkin Turhalaan. Kirkolla oltiin monta tuntia myöhässä, joten koulupäivä jäi aina silloin lyhyeksi.

Toinen muistikuva on matkasta Lapinsaloon pääsiäislomalle. Autohan lähti klo. 15.00, mutta koulu päättyi edellisenä päivänä klo. 16.00, eikä sitä silloin rohjennut pinnata edes yhtä tuntia. Niin sitten lähdin polkupyörällä ajelemaan kohti kotia. Koskenjoelle saakka pääsi melko mukavasti, mutta Lapinsalon tie oli sellaisessa keväthölseessä, että suurin osa oli työnnettävä pyörää, eikä ajaminen muutenkaan tahtonut sujua.

Roma-ahossa loppuivat voimat. Jalat eivät enää totelleet. Mietin itkukurkussa, mitä minä teen. Voisko mennä pyytämään yösijaa jostain talosta. Mutta kun tiesin, että kotona odottivat.

Kuin taivaan lahjana takaa tuli henkilöauto, joka pysäytti kohdalleni. Tapanis Santtu oli käynyt Iisalmessa, ja korjasi minut kyytiin. Pirssillä pääsin kotiin. Jotain ruokaa äiti antoi, sitten kaaduin sänkyyn, ja sammuin heti. Happy end!

_________________________________________________________________________________________________________________________________

____________________________________________________________________________________________________________________________________

Ville Leskinen

Kuorolaisten elämästä, sen arjesta ja vähän sunnuntaistakin Lapinsalon auringon alla keväästä jouluun 1945.

Juhannuksena oli Vartialan Eevi Vartiaisen häät.