Lapinsalon kansakoulun historiikki 

                                   

Ville Leskinen kirjoittanut ja esittänyt

Historiikki on esitetty Lapinsalon kansakoulun 70-vuotis juhlissa vuonna 1974.

Samassa tilaisuudessa paljastettiin myös sankarivainajien muistotaulu. 

Kun minulle annettiin tehtäväksi laatia historiikki tämän koulun seitsemänkymmentä vuotta kestäneestä taipaleesta ja aloin katsella tarpeita siihen, huomasin joutuneeni melkoisten vaikeuksien eteen. Seitsemänkymmentä vuotta on pitkä aika koulunkin elämässä ja kun opettajien vaihtuvuus on ollut varsin suuri - ja koulun historiahan on suurimmalta osin opettajien historiaa – tuli eteeni suoranainen runsauden pula. Toisaalta on tuottanut hankaluuksia se, että esimerkiksi johtokunnan pöytäkirjat ovat ensimmäisen kolmenkymmenen vuoden ajalta kadonneet. Kuitenkin päästötodistusten jäljennöskirja on tallella, jossa on tiedot opettajien nimistä ja päiväykset, samoin on tallella ensimmäisen lukukauden oppilasluettelo. Niihin ja sen aikaisten piiriläisten muistitietoihin olen nojautunut.

Vuosisadan vaihde oli kansamme taipaleella rohkean heräämisen aikaa. Pieni kansansirpaleemme Pohjolassa alkoi kokoilla voimiaan työntääkseen päältään vieraan käskijän. Rinnan hengellisen ja henkisen nousun kanssa kehittyi ja voimistui myös maan taloudellinen asema.  Tämä loi mahdollisuudet kirkon aloittaman sivistyksen ja opetuksen laajentamisen kaikkia kansankerroksia koskevaksi kansakouluja rakentamalla syrjäisimmillekin seuduille.

Niinpä Lapinsalolaisetkin halusivat koulun kylälleen. Kun Kiuruveden kunta oli suopeasti suhtautunut hankkeeseen, se ylimääräisessä kuntakokouksessa 21.3.1904 päätti: ”…sekä herra kuvernöörin, että Keisarillisen Suomen Senaatin siihen velvoittamana perustaa ylhäisemmän kansakoulun Lapinsalon kylään ja sisältää tähän päätökseen seuraavaa:

• Koulu tulee olla suomenkielinen ja yhteinen pojille ja tytöille
• koulu alkaa syksyllä tänä vuonna 1904 ja pidetään 5 ensimmäistä vuotta hyyryhuoneessa, jotka piiri on velkapää hankkimaan asetuksen mukaiset
• opettaja pitää oleman miesopettaja, erityinen opettaja tyttöjen käsitöille
• koulun johtokuntaan valittiin: taloll. Sylvester Svärd, Immanuel Kumpulainen, Sylvester Hukkanen, Ville Knuutinen ja Antti Vartiainen. Kaikki Lapinsalon kylästä
• Asian kiireellisyyden tähden ei tästä asiasta anneta valitusosoitetta, vaan astuu päätös heti voimaan.

         Kokouksen puolesta: A. Viljakainen, kuntakokouksen esimies

         Eero Lämsä,  Ambroosius Kärkkäinen, Kusti Juntunen, Sylvester Svärd, Albin Pietikäinen

Koulu päätettiin siis aloittaa samana syksynä ”hyyryhuoneessa”. Sellainen löytyikin Sylvester Hukkasen omistamassa Mäkelän talossa, jossa oli erillinen kookas pirtti. Siellä koulu aloitti toimintansa lokakuun 1. päivänä1904. Pirtti oli vielä pystyssä kolmekymmenluvulla ja palveli kyläläisiä vielä silloinkin mm. siellä työskenteli miesten kiertävä käsityökoulu.

Vaikka pirtti olikin avara, lienee se täyttynyt nurkkia myöten, kun kolmekymmentä kolme oppilasta pemahti tunnille. Eivätkä oppilaat olleet seitsenvuotiaita, vaan nuorimmatkin näkyvät olleen kymmenvuotiaita, suurin osa neljätoista-vuotiaita, olipa muutamia yli kuusitoistavuotiaitakin.

Olen tähän jäljentänyt ensimmäisten oppilaiden vanhempien säätyjä, että muistaisimme, mistä olemme kotoisin. Niitä oli: torppari, loinen, mäkitupalainen, talollinen, työmies, lampuoti ja kylänloppulainen.

Ensimmäiseksi opettajaksi on valittu Johan Tapaninen. Hän oli Jyväskylän seminaarin käynyt pätevä opettaja, josta tiedetään, että Kiuruveden seurakunnan kappalainen Alfred Tikkanen oli kustantanut hänelle seminaarin kuunneltuaan salaa hänen pyhäkouluopetustaan pappilan pirtissä.

Jussi Tapaninen ei saanut kuitenkaan kauan suorittaa opetustehtäväänsä Lapinsalossa, kun keuhkotauti vei hänet hautaan v. 1909. Mutta ensimmäisille oppilailleen hän sai pitää koulua täydet neljä vuotta ja antaa heille päästötodistukset. Näitä oppilaita on viellä keskuudessamme viisi: Hilma Pekkala, kaksoisveljekset Väinö ja Antti Asikainen, Einok Knuutinen ja Alfred Tolonen.

Omaa koulutaloa alettiin myös heti rakentaa. Kunta määräsi manttaaliluvun perusteella hirsien määrän ja vahvuuden itse kullekin maanomistajalle, jonka piti ne toimittaa määräaikaan mennessä rakennuspaikalle ilman korvausta.

Ja hirsiä tuli. Tuli niin paljon, että kun oli rakennettu koulun lisäksi navetta, aitta, halkovaja ja sauna, jäi hirsiä melkoinen määrä tähteiksikin.

Koulun rakennutti urakalla Kalle Pietikäinen Niemiskylästä. Urakkasumma ei ole tiedossani. Koulu valmistui syksyllä 1907 ja lokakuun 7. päivänä pääsivät oppilaat siirtymään uuteen kouluunsa, joka upeana, valkoiseksi veistetyin seinähirsin seisoi kummullaan.

Tapanisen jälkeen oli opettajien vaihtuvuus nopeaa. Lähinnä seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana toimi Lapinsalon koulun opettajina kymmenen eri henkilöä. Keskimäärin siis kaksi vuotta ja opettaja. Opettajapula on ollut suuri, sillä suuriosa opettajista näkyy olleen epäpäteviä.

Olga Tenhunen, joka tuli Jussi Tapanisen jälkeen opettajaksi, on ollut virassa vuoden, samoin Augusta Viheriä. Sen jälkeen on opettajaksi valittu Matti Rönkä, jonka opettajakausi on kestänyt viisi vuotta hänen kuolemaansa saakka.

Opettaja Röngän kuolemaan näkyy päättyneen myös alusta alkaen johtokunnan esimiehenä toimineen, silloisen Pikkaraisen isännän, Sylvester Svärdin toimikausi. Sylvester Svärd oli kylää edustava henkilö monissa asioissa, hän toimi myös hyvin ansiokkaasti koulun saamiseksi tänne. Tulkoon tässä yhteydessä mainituksi, että samainen Pikkaraisen isäntä omisti myös kylän ensimmäisen polkupyörän, jota ei kuulemma sivullinen saanut katsoa kuin ”viiden askeleen päästä.” Näin on minulle Heikinmäen Hermanni-vainaja kertonut.

Johtokunnan esimieheksi tulee vuonna 1917 Ojalan isäntä Samuel Kumpulainen ja opettajaksi Iiris Haataja, joka vuoden kuluttua saa lapinsalolaisista tarpeekseen.

Opettajanvirka julistettiin jälleen auki vuonna 1917. Nyt näytti lapinsalolaisilla olevan onnea opettajan saannissa. Virkaa haki muutamaa vuotta ennen Kajaanin seminaarista valmistunut oman kylän poika, Vilho Knuutinen. Toisin oli kuitenkin määrätty. Eivät tietäneet piiriläiset, kun pidetty oman kylän mies ryhtyi opettamaan heidän lapsiaan, että hänen opettajauransa tulisi päättymään pikemmin kuin yhdenkään toisen siihen mennessä.

Poliittinen tilanne maassa oli kehittynyt erittäin kireäksi. Euroopassa riehui ensimmäinen maailmansota, niin kuin sitä nykyisin nimitetään, kaikki mantereemme valtiot olivat kietoutuneet jotenkin sen kohtaloihin. Ei vähiten Venäjän keisarikunta, jonka suuriruhtinaskunta Suomi oli. Venäjä oli vuonna 1017 sotilaallisen tappion partaalla ja natisi liitoksistaan. Suomen kansa, joka jo kauan oli haaveillut ja tehnyt työtä täydellinen itsenäisyys silmämääränään, näki aikansa koittaneen ja julistautui itsenäiseksi joulukuun 6. päivänä v. 1917.

Ei ole tämän historiikin asia ruveta selvittelemään niitä syitä, jotka johtivat kansalaissotaan, mutta niin siinä sitten kävi, että ”oli veljeä vastassa veli” ja se kosketti kovasti tätä koulua ja kylää: se vei opettajan. Opettaja Knuutinen lähti, monien muiden kylän nuorten miesten mukana vapaaehtoisena sotaan ja kaatui Varkaudessa 22.2.1918 ollen ensimmäinen kiuruvetinen sankarivainaja Vapaussodassa.

Opettaja Knuutinen oli aikalaisten kertoman mukaan ”profeetta omalla maallaan”, lahjakas ja tarmoa täynnä. Hän aloitti heti tänne tultuaan varttuneimman nuorison vetämisen hyvien harrastusten piiriin. Kouluun perustettiin iltajatkokurssi, joka kokoontui kahdesti viikossa. Kurssi oli täysin vapaaehtoinen, mutta heti alkuunsa se kokosi luokan täyteen nuorisoa. Poikkeuksellinen aika löi leimansa opetukseen, mutta innostavana aikana sen kohtalokkaan syksyn iltakursseilla mukana olleet muistavat.

Tulkoon kerrotuksi tässä yhteydessä pieni välähdys opettajan kehityksestä rauhan miehestä ensimmäiseksi vapaussoturiksi. Mieleeni on jäänyt Santeri Pekkalan kertomus opettajan puheista ja keskusteluista poikien kanssa. Santeri kertoi, että opettaja oli pitkin syksyä varoitellut tarttumasta aseisiin nojautumalla siihen tuttuun Jeesuksen sanaan ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Mutta eräänä iltana hän oli kutsunut muutamia poikia asuntoonsa ja sanonut jotenkin tähän tapaan, lainaan edelleen Santerin kertomusta: ” nyt minulle on selvinnyt, että on asioita, jolloin miekkaan on tartuttava.” En saanut Santerilta selvyyttä, miten opettaja oli saanut ratkaistuksi ongelmansa – tuskinpa hän on sitä kertonutkaan – joka tapauksessa hän sen jälkeen alkoi valmistaa itseään ja oppilaitaan tarttumaan miekkaan, jos niin tarvittaisiin.  Kuitenkin venäläisen sotaväen jääminen maahan lienee ollut yksi syy, joka kiirehti ratkaisua siihen suuntaan. Ainakin Lauri Kumpulainen muistaa opettajan sanoneen, ettei hän koskaan olisi tarttunut aseeseen, jos venäläinen sotaväki olisi lähtenyt maasta.

Opettaja Knuutisen sankarihautaus oli tilaisuus, joka painui lähtemättömästi kaikkien mukana olleiden, varsinkin oppilaiden, mieliin. Olivathan he menettäneet opettajansa.

Syksyllä nousi opettajanpöydän taakse jälleen uusi mies: Matti Laamanen. Laamanen oli pätevä opettaja ja suoriutunut seminaarista hyvin arvosanoin. Edellisistä työpaikoistaan hänellä oli myös kiitettävät työtodistukset. Kylään odotettiin hyvillä mielin uutta pätevää opettajaa. Mutta pettymys olikin melkoinen, kun huomattiinkin, että opettaja olikin ”poikkeava yksilö”, niin kuin sellaista nykyisin sanottaisiin. Poikkeuksellisen opetustapansa, huonon järjestyksen ja hänen erikoisen ruokavalionsa vuoksi – hänhän oli syönyt Vartialan Pekan ampuman kurjen – piiriläisten ärtymys kasvoi siinä määrin, että he pitivät Juusolassa toukokuun 20. päivänä yleisen kokouksen tarkastajan läsnäollessa ja vaativat opettajan erottamista. Tähän tarkastaja ei sanonut olevan riittäviä edellytyksiä, koska kurjen syömistä ei voi pitää virkavirheenä ja opetuksessa opettaja oli antanut kohtuullisen näytön.

Kun opettaja Laamanen oli valittu koevuosiksi, neuvoi tarkastaja johtokuntaa suostuttelemaan opettajaa eroamaan. Niin tehtiinkin, ja hyväsydämisenä ja kohteliaana miehenä ”kylän parasta tarkoittaen”, niin kuin hän itse oli sanonut, lähti opettaja Laamanen johtokunnan antama erinomainen työtodistus taskussaan ja maallista omaisuuttaan nyytissä kantaen kylästä. Kun olin tämän kirjoittanut, kuulin kerrottavan, että opettaja veisasi kuuluvasti virttä kulkiessaan kylän ohi. Virren numero ei ole tiedossani, mutta uskon, että se oli kiitosvirsi…

Martta Leskinen, joka oli ollut Laamasen oppilas, kertoi oppilaiden antaneen opettajalle lähtiäislahjaksi kuusi valkoista nenäliinaa. Kun opettaja virttä veisaten käveli Rajalan talon ohi, olivat lapset ihmetelleet, mitä valkeaa riippui opettajan pitkän takin liepeissä. Tarkemmin katsottuna selvisi, että siinähän liehui jokainen valkea nenäliina yksitellen kiinnitettynä hakaneuloilla.

Syksyllä 1919 valittiin opettajan virkaan mies, joka oli täydellinen vastakohta edeltäjäänsä nähden, nimittäin A.E. Vannekoski. Hän oli kyllä epäpätevä, mutta valistuneen ja lahjakkaan maineen hän täältä sai. Huolimatta piiriläisten uteliaisuudesta, opettajan menneisyys pysyi hämärän peitossa. Jotkut olivat tietävinään hänen olleen entisen vallesmannin tai santarmiupseerin, mutta huhuiksi ne jäivät. Joka tapauksessa hänellä lienee kuitenkin ollut jotain tekemistä poliisivallan kanssa, koskapahan kerran palauttaessaan Laamasen aikana höltymään päässyttä kuria, asteli jälki-istuntoon määräämiensä poikien eteen poliisipatukka kädessään ja sanoi: ”Se tästä alkaa, jos muu ei auta…” Matti Asikainen vanhempi, joka tämän kertoi, sanoi, että ”se muu auttoi”.

Opettaja Vannekoskikaan ei viihtynyt täällä kuin kaksi vuotta. Se jälkeen opettajakunta muuttui joksikin aikaa naiselliseksi. Pätevien hakijoiden puutteessa valittiin väliaikaiseksi opettajaksi Ester Halonen. Esterin aikaan minullakin oli ilo aloittaa tässä oppilaitoksessa.

Kun minulla on omakohtaisia näkemyksiä opettajasta, voi hyvällä omallatunnolla muistella Esteriä paremmanpuoleisena opettajana. Tehokaskin hän oli. Siitä on hyvä esimerkki heti ensimmäiseltä koulupäivältäni. Piirtelin uutukaiseen vihkooni opettajan mallin mukaan numeroita. Ykköset tulivat suoria kuin rautanaulat, mutta kakkosia sommitellessani oli yksi kakkonen vääntäytynyt väärin päin. Esteri-opettaja tuli tarkastamaan työni edistymistä ja osoitti epäonnistunutta kakkostani ja sanoi: ”Tuohan on kuin pikkupaholainen!” Huomautus oli niin tehokas, että muistan sen yli viidenkymmenen vuoden takaa ja kakkonen on myös sattuntu sen jälkeen oikein päin.

Esteri-opettaja lienee ollut muutenkin mielenkiintoinen persoona. Ainakin sen aikaiset kylän nuoret miehet ovat näihin päiviin saakka huokailleet hänen muistolleen…

Kansakoululaisia vuonna 1925

Mutta tämäkin idylli päättyi. Kahden vuoden kuluttua ”kaunotar katosi Karankajärvelle” ja opettajaksi saatiin Pekka Pirinen, jämeräviiksinen, entinen kiertokoulun opettaja Kaavilta. Hän oli hyvä veiston opettaja, ja kun siihen aikaan arvostettiin hyvää nikkaria, oltiin Pekkaan tyytyväisiä.

Pekka Pirisen jälkeen saatiin vaihteeksi pätevä opettaja: Veera Ericson Helsingistä. Tämä helsinkiläistyttö opetti täällä kaksi vuotta, siirtyi sitten Kiuruveden Lahnasten koulun opettajaksi, missä hoiti opettajanvirkaa eläkeikäänsä saakka.

Sitten alkoikin opettaja Vilho Hynnisen aika.

Opettaja Hynninen valittiin tälle koululle opettajaksi 1927 ja hän toimi virassa yhtäjaksoisesti äkilliseen kuolemaansa saakka, joka tapahtui vuonna 1956. Tuli siis toimineeksi opettajatehtävässään hiukan yli 29 vuotta, eli pitempään kuin kukaan toinen opettaja tähän mennessä.

Opettaja Hynnisen toimikausi sattui aikaan, joka kansallisesti oli hyvin raskasta. Ensin oli maata käsittävä lama, joka muistetaan ”pula-ajan” nimellä. Sen jälkeen seurasivat kansamme historiassa ehkä vaikeimmat ajat: useita vuosia kestäneet ankarat sotavuodet, joiden surullista satoa olemme tänään muistelleet.

Johtokunnan pöytäkirjoista, jotka ovat tallella, näkyy monia merkkejä näistä ankeista ajoista. Johtokuntiakin näkyy kehotetun kunnan taholta säästäväisyyteen tuon tuostakin. Lieneekö Lapinsalon koulun johtokunta jotenkin kiusaantunut kehotteluun, kun on ilman patisteluakin tiennyt mielestään, miten säästetään. Mielestäni tähän kiusaantumiseen viittaa johtokunnan pahimpana pula-aikana pitämä kokouksen pöytäkirja, joka ei jätä tässä tapauksessa tarkastajaa epäselvyyteen johtokunnan aikeista.

Tässä osa johtokunnan pöytäkirjasta:

• luettiin tarkastajan kiertokirje kouluille, jossa tiedustellaan, onko laitettu voimisteluvälineitä ja minkälaisia
• ”Ei olla laitettu, eikä aiota laittaa”

Johtokunnan puolesta: Aug. Pekkala, esimies

                                          Vilho Hynninen, sihteeri

Kaikesta huomaa, että Lapinsalon koululla toimi itsenäisesti ajatteleva johtokunta, joka ei  kuvia kumarrellut.

Syksyllä koulutyö keskeytyi 15.10 opettajan joutuessa reservin kertausharjoituksiin ja sitä tietään talvisotaan. Koulua ei pidetty koko talvena. Koulun suojiin oli majoitettu Lieksan suunnalta evakoituja rajaseudun asukkaita.

Koulu alkoi rauhanajan merkeissä syksyllä -40. Mutta kauan ei rauhanaikaa kestänyt – vai yksi lukuvuosi – kun koulun toiminta jälleen keskeytyi sodan takia. Alkoi ns. jatkosota. Opettaja joutui lähtemään muiden mukana, yleisen liikekannallepanon alkaessa, 19.6.41 sotaan. Syyslukukausi alkoi tavalliseen aikaan ja opettajan sijaiseksi saatiin Toini Leikko -niminen oppikoulun uskonnon opettaja, mutta hänen opettajakautensa jäi lyhyeksi hänen katkaistessa jalkansa koulun pihalla. Toini Leikko häipyi kyläkuvasta sairaalareissullaan ja koulutoiminta keskeytettiin syyslukukaudeksi.

Seuraava johtokunnankokous on pidetty 31. päivänä 1942, jossa opettaja Hynninen on toiminut sihteerinä, joten hän on voinut aloittaa koulutyön vapauduttuaan ikänsä puolesta armeijasta.

Opettaja Hynninen suoritti pitkän päivätyön tällä koululla ankeina aikoina. Opetustehtävässään hän oli tinkimätön. Vaati paljon itseltään, jos vaati oppilailtaankin. Olen kysellyt monilta hänen oppilailtaan heidän mielipiteitään opettajastaan ja kaikki ovat sanoneet, että opetus oli tehokasta ja siellä piti oppia.

       Kansakoululaisia, takana opettaja Hynninen

Mielestäni merkittävän päivätyön teki opettaja Hynninen myös sodassa. Hän toimi joukkosidontapaikan lääkintäaliupseerina molemmissa sodissa. Taitavana lääkintämiehenä hän hoiteli aseveljiensä ruhjoutuneita jäseniä, mutta vakaumuksellisena kristittynä hänellä oli antaa eväitä niillekin aseveljille, joiden edessä oli viimeinen matka.

Kun tämä päivä ei ole vain koulun juhla, vaan on myöskin muistettu kaikkensa isänmaan puolesta antaneita tämän koulun entisiä oppilaita, on mielestäni paikallaan mainita myös kapteeni Viljo Huuskosen nimi. Tämän koulupiirin pienimmän kodin poikana ja tämän koulun oppimäärä koulutuksenaan, hän toimi Suomussalmen ja Kiestingin  suunnalla ryhmän- ja joukkueenjohtajana ja lopulta komppanian päällikkönä, haavoittui kolme kertaa ja viettää nyt eläkepäiviään Turussa pysyvänä invalidina.

Opettaja Hynnisen kuoltua vuonna 1956 valittiin hänen tyttärensä Pirkko Hynninen hoitamaan virkaa lukuvuoden loppuun.

Sen jälkeen opettajien vaihtuminen on jälleen ollut suuri. Yhdeksän eri opettajaa on hoitanut johtajaopettajan virkaa: Anja Rossi, Albinus Nuutinen, Lauri Saastamoinen, Väinö Suutarinen, Pentti Leipälä, Marjatta Nissinen, Maija-Liisa Nuutinen ja Esa Manninen, nykyinen opettaja.

Yhteinen alakoulun opettajanvirka Osmangin koulun kanssa perustettiin v. 1931. Opettajina tässä ”yhteiskoulussa” on toiminut Aino Igalsuo, Aino Ahonen, Vieno Korhonen, Hillevi Laine-Hiltunen, Irja Ryhänen, Saima Salonen ja Toini Hilska.

Koulu muuttui kaksiopettajaiseksi v. 1947, jolloin myös opettaja Liisa Ahonen valittiin tähän virkaan, ensin väliaikaisena ja vuodesta 1950 vakinaiseksi. Opettaja Ahonen toimikin virassaan v. 1967 tapahtuneeseen eläkkeelle siirtymiseensä saakka.

Kansakoululaisia 1950-luvulla, opettaja Liisa Ahonen

Opettaja Ahosen siirryttyä pitkän ja ansiokkaan päivätyön tehneenä eläkkeelle valittiin Vappu Anneli Peippo toiseksi opettajaksi. Hänen lähdettyään tuli viran nykyinen haltija Anna Kivilaakso tähän virkaan.

Näin on tultu tähän päivään. Koulu on seissut kumpareellaan seitsemänkymmentä vuotta. Sen suojassa on sinä aikana saanut perusopetusta noin 700 oppilasta. Opetusta on samaan aikaan jakanut 36 opettajaa.

Koulu ei ole ollut yksin opetuspaikka, vaan monien kylän harrastusten keskus ja alkuunpanija. Täältä ovat lähtöisin monet sellaiset toiminnot ja harrastukset, joilla on selvästi ollut vaikutusta kylä henkisen pääoman kartuttamiseen ja kylän kulttuuriperinnön vaalimiseen. Mainitsen vain esimerkkeinä kyläkirkon, joka oli opettaja Hynnisen alkuperäinen ajatus, maakunnan vanhimpiin kuuluva raittiusseura, joka on tämän koulun vaikutuksesta syntynyt ja vuosikymmeniä kestänyt kuoroharrastus.

Seitsemänkymmentä vuotta on koulunkin elämässä pitkä aika. Siihen aikaan mahtuu paljon hyviä jos pahojakin päiviä. En toivo, mutta ennustan, että pahimmat päivät ovat edessä päin. Paha päivä on se, kun koulu sulkee ovensa ja lapsien äänet hiljenevät pihalta.

Lauri Leskinen, tämän koulun entinen oppilas, sanoo näytelmässään ”Uudeksi luotava maa” Mäkelän isännän suulla, joka on kuolinvuoteensa vierelle kutsunut kylän opettajan: ”Puhu…Elä puhu vertauksilla, eläkä piirtele taululle…Puhu…sano suoraan, että kylästä ei saa viedä koulua…”

Sillä on jotakin ajankohtaista sanottavaa tätäkin koulua ajatellen.