LAPINSALON VARTIALAN VAIHEITA

Kun Antti Vartiaisen kolmas vaimo nukkui kuolon uneen, sai Antin poika Ville tehtäväkseen hommata taloon kapustan varren heiluttajan. Talossa olikin miesväkeä ihan turhan paljon, ainakin näin nykyajan tasa-arvonaisen kannalta ajatellen. Villen lisäksi Vartialassa oli kolme nuorempaa poikaa ja joku renkikin. Naisten työt olivat Liisa-tyttären ja piikojen varassa. Nuorta, topakkaa emäntää talo tarvitsi töitä ohjailemaan.

Eipä siinä Ville kauan aikaillut, kun jo toi nuorikon taloon. Ihan toi läheltä, rajanaapurista Haapalasta. Joku utelias kysyikin, että mikä oli valintaperuste, kun Karoliinan valitsit, Haapalassahan oli muitakin tyttöjä. ^”Ka, sen otin, jolla oli pisimmät letit”, oli Ville leikkisään tyyliinsä antanut ymmärtää, ettei toki kaikkea sovi udella. Villen ja Karoliinan häitä vietettiin syksyllä 1912. Ville oli tuolloin 23-vuotias ja Karoliina 26-vuotias.

Vaikkei Karoliina kauaksi kotoaan joutunutkaan, vain taloja yhdistävän koivukujan toiseen päähän, vaivasi häntä alkuaikoina kova koti-ikävä. Pikkuveljensä Aukusti on muistellut, kuinka nuorikko on usein iltaisin tulla vilahtanut sisarensa Johannan viereen nukkumaan. Tämä on sitten talutellut Karoliinan takaisin Vartialaan. Niinhän sitä on vähitellen pitänyt kotiutua ja töiden lomassa lienee ikäväkin hälvennyt.

Yksi vuotis hääpäivän tienoilla syntyi Villen ja Karoliinan ensimmäinen lapsi, tytär Esteri. Vuoden päästä näki elämän valon poika Ensio. Hänen jälkeensä perhe kasvoi vielä kolmella lapsella. Tulivat aikanaan Veikko, Taimi ja Eeva. Koivukujaa juoksentelikin nyt emännän sijasta pieniä, vikkeliä jalkoja.

Vähitellen isäntä-Villen veljet ja sisko lähtivät omille poluilleen. Pekka kävi vauhtia hakemassa jopa Ameriikasta asti. Pihapiikakin jouti pois topakan emännän ja varttuvien tyttärien tieltä.

Antti-ukki sai nähdä nuoren elämän vallanneen Vartialan. Kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen menehtyi kuitenkin lapsista vanhin, Esteri, olessaan 17-vuotias. Hän oli sairastunut keuhkotautiin. Hoidot eivät pelastaneet nuorta elämää, vaan hän kuihtui vähitellen pois. Esterin haudalla on rautaristi, jossa on kultainen enkelin kuva. Muistan lapsena useinkin käyneeni hänen haudallaan jonkun aikuisen kanssa. Ville-ukkini piti ristin kunnossa maalaamalla aina tarpeen vaatiessa kirjoituksen ja enkelin näkyviin. Viime keväänä tämä kunnostustyö tehtiin siskoni Seijan kanssa. Esterin viereen oli saatettu Seijan ja Pekan pieni Antti-poika, joka jaksoi elää vain kaksi kuukautta.

Esterin poismenon jälkeen elämän piti jatkua. Isäni Ensio muistelee, että heillä oli hyvä heinäntekoporukka omasta takaa. Naureskellen hän kertoo, että mikään ei Heikinmäen Hermannia niin harmittanut, kuin Vartialan Ville, joka kiersi kylällä talosta taloon kehumassa: "Meillä ne on jo heinät tehty, milloinkahan lie teillä! " No, se oli sitä Vartialan Villeä se. Karoliina teki pihahommat. Isäni muistaa, että kerran hänen äitinsä on tullut Perukan alle tuomaan ruokaa heinäväelle, mutta on meinannut eksyä. Silloin ovat toiset neuvoneet häntä pysyttelemään tutummilla tanhuvilla. Tytöt kävivät navetalla ja jossain vaiheessa ei enää navettapiikaakaan tarvittu.

Kaikki nuoret kävivät vuorollaan oppia ja kristillistä kasvatusta saamassa Portaanpään kristillisessä kansanopistossa. Karoliina oli edistyksellinen nainen. Hän nimittäin kävi kodin ulkopuolella töissäkin. No, tosiasiassa käsitöiden opettaminen Lapinsalon kansakoulussa lienee ollut enemmän harrastus kuin hankehomma. Oli hyvä, että hän sai käyttää lahjojaan toisten hyväksi. Uskon itsekin saaneeni häneltä verenperintönä innon käsitöiden tekoon. Tosin äitinikin on taitava käsityöihminen.

Talvisota vei vanhimman pojan, Ension, rintamalle. Veikko sai kuulovammansa vuoksi työskennellä kotirintamalla. Välirauhan kesänä Ensio toi taloon miniän, Bertan. Heidät vihittiin Vartialassa elokuussa 1940. Yhteinen taival alkoi, mutta onnea varjosti koko ajan uuden sodan pelko. Seuraavana kesänä syntyi Vartialaan uusi polvi. Bertan ja Ension vanhin poika, Antero, syntyi sodan kynnykselIä. Lapinsalosta lähtivät miehet taas sotaan. Nyt olikin edessä pitempi, raskaampi taival. Jatkosodasta eivät kaikki kylän pojat palanneet. Isäni kertoi sota-asioista vasta, kun kasvoimme isommiksi. Me rauhan ajan kasvatit voimme vain toivoa, että meidänkin lapsemme säästyisivät sodasta, niin kuin me olemme säästyneet.

Sodan jälkeen toimeentulo vaati kaiken voiman ja tarmon. Miehiä odottivat työt viljavainioilla ja talvisin savottahommat. Tytöt lähtivät kotoa. Eeva meni miehelään Suonenjoelle, mutta Taimi pysyi pitempään neiti-ihmisenä. Hän oli mm. palvelijana piispa Simojoella Kuopiossa. Mieleeni on jäänyt lapsuudesta ajat, jolloin Taimi-täti toi käydessään Simojoen Leenalta pieneksi jääneitä mekkoja ja takkeja. Ne olivat niin hienoja mielestämme, että olimme varmaan nokat pystyssä koulun joulujuhlassa, ihan vain pelkästä lapsen ylpeydestä.

Vartialaan syntyi lapsia suurin piirtein joka toinen vuosi. Anteron jälkeen Reino, Marjatta (tämän kirjoittaja), Helena ja Anja. Seitsemän välivuoden jälkeen syntyivät vielä nuorimmaiset, ensin Juhani ja sitten Seija. Näin alkaakin aika, josta voin kertoa omakohtaisia kokemuksia.

Vartialan isosta pirtistä oli peränurkka erotettu Veikon perheelle nukkumakamariksi. Heillä oli silloin kaksi lasta: Aini ja Tapio. Juha syntyi myöhemmin. Kun Ension lapsia oli viisi tuohon aikaan, kertyy porukkaa aikuiset mukaan lukien yhteensä kolmetoista henkeä. Laattoon Veikko oli vielä lisäksi koulukortteeria talvisin. Huh, huh.  Mitenkähän siinä oikein pujoteltiin. Meistä lapsista se tietenkin oli pelkästään hauskaa, ei ollut myskämiskaverista puutetta.

Karoliina-mummu istui hellan vieressä halkolaatikon kannella ja hämmensi puuropataa. Ville-ukki kävi vuolemassa aitasta (vai mistä l ie) palvaamaansa hirven lihaa ruokapöytään. Toisinaan sitä piti sanoa lehmän lihaksi. Joskus koppalakkiset kävivät kysymässä, josko Ville olisi luvattomia hirviä kaatanut. Kerrankin seisoivat kartanolla kinoksen päällä, eivätpä tienneet minkä päällä seisoivat. Haapalan Pekkakin oli vakuutellut, että ei varmasti ihan nyt viime aikoina ole Ville hirviä kaatanut, kun ei ole naapurille tuonut. Aina on ruukannut tuoda.

Ukkini opetti metsästyksen niksit Anterollekin. Heidän metsästys juttunsa olivat niin jännittäviä, että sipisemällä niitä toisilleen kertoivat pirtin penkillä istuskellen.

Äiti ja Helka-täti (Veikon vaimo) kantoivat navetasta lämmintä maitoa keittiöön, jossa se separaattoriIla erotettiin. Koneen veivaaminen oli meistä lapsista mukavaa puuhaa. Voita kirnuttiin pystykirnun jälkeen myös kammista pyöritettävällä kirnulla. Aikaa myöten nämä "kojeet" joutivat aittaan, kun maitoa voitiin lähettää meijeriin sellaisenaan.

Karoliina-mummu huolehti keittämisestä ja auttoi sen lisäksi myös leipomisessa. Siivoushommat olivat jo ravakampien käsissä. Mutta käsitöitä hän teki, kehräsi, neuloi sukkia ja lapasia sekä leikkasi matonkuteita. Talvella olikin kangaspuut yleensä pirtissä. Äiti kutoi mattoja, pyyhkeitä, joskus pöytäliinaakin. Siinä me tytötkin opimme kutomisen alkeet.

Miehet veistivät loukolla reenjalaksia. Isäni nikkaroi meille joululahjaksi milloin keinuhevosen, nukensängyn tai -vaunut, milloin pojille ”tussarin” tai jousipyssyn. Hän teki ne aina niin salaa, että joka kerta lahja oli täysi yllätys.

Jouluaattona ennen pukin tuloa oli kova kiire käydä saunassa. Isä lähti hevosta illastamaan ja myöhästyi joka kerta pukin käynniltä. Lahjat olivat kotitekoisia: vaatteita, suksia jne. Ensimmäisen tosi hienon lahjan muistan saaneeni Pajulan Kirsti-kummilta. Se oli itkevä nukke. Annoin sille hienon nimenkin, Birgitta.

Joulupäivänä ei ruukattu mennä kylään, mutta tapanina sitten kylläkin. Aina piti kysyä äidiltä lupa, ennen kuin pääsi naapuriin. Me Lapinsalon kylän lapset kokoonnuimme talvisin leikkimään johonkin kotiin piilosta, kopsautusta, numeroa, sotken savvee, laivan upotusta ja ties mitä, ei niitä kaikkia enää muistakaan. Hiihtokelien aikaan laskettiin mäkeä Haapalan Lähepellolla tai Kukkoharjulla Salon luona. Joskus kävimme jopa Heinäperällä hieman suuremmissa mäissä.

Kesällä pelasimme ulkosalla karttupiiloa, kymmentä tikkua, nurkkajussia, pukspeliä, salkopalloa tai nelimaalia. Haapalassa oli mukava leikkiä myös poikien leikkimökissä "Roihulassa". Yhteen aikaan siellä oli tosi hieno kauppa. Tavaravalikoima oli todella laaja.

Muistan kun Lapinsaloon tuli sähköt. Vartialaan ne tuli vähän myöhemmin, kun miesväki ei nuukuuksissaan raskinut heti liittyä. Ukki kulkikin perässä ja sammutteli valoja, jos vähänkin näytti siltä, että turhan päiten palavat. Sitten saatiin jo radiokin. Aikaisemmin olimme käyneet kuuntelemassa satutunnit Alapihassa, jonne Veikon sakki oli muuttanut. Pitkään meni, ettei radiosta saanut kuunnella muuta kuin aamu- ja iltahartauden sekä uutiset. Se ei johtunut niinkään nuukuudesta vaan siitä, että "se toosa soitti niin kevytmielistä musiikkia".

Lapsuuteni aikana Lapinsalossa pidettiin paljon herännäisseuroja. Me lapset pääsimme aina mukaan. Karoliina-mummu oli hyvin herkkä ihminen. Minun oli vaikea olla, kun hänen leukansa alkoi täristä Aku Rädyn puheen aikana. Toivoin silloin, että saarnamies lopettaisi, ennen kuin mummu alkaa itkeä. Eihän lapsen mieli millään voinut ymmärtää, miksi monet aina itkivät seuroissa. Kuitenkin poislähdön aikaan he käyttäytyivät jo aivan normaalisti, puhelivat ja nauroivatkin.

Haapalan, Pajulan ja Vartialan mummut vierailivat usein toistensa luona. He istuivat kamarissa ja äiti tai mummu vei sinne aina kahvia. Puheltiin kuulumisia, veisattiin välillä virsiä. Sitten Karoliina-mummu lähti saattamaan toisia. Koivukujaa pitkin kulki kolme tummiin vaatteisiin pukeutunutta huivipäistä mummoa Haapalaa kohti. Hitaasti lyllertävät, sillä kaikki he ovat aika pyöreitä muodoiltaan, Karoliina-mummu lihavin ja Pajulan mummu laihin. Välillä he pysähtyvät katselemaan kyläaukeamaa ja näyttävät puhelevan. Sitten jatkavat matkan tekoa. Mummu palaa aikainsa päästä, solauttaa huivin päästään ja huokaisee tavalliseen tapaansa: "Voi tokkiisa, kun tuli palava (kuuma)".

Taimi-tädin tyttönä olo loppui, kun hänet vihittiin Erkin kanssa. Me lapset olimme alkuun mustasukkaisia Erkille, sillä Taimi-tädiltä menikin nyt aika ja huomio tietysti omalle perheelle. Ei ollutkaan enää niin usein lomia tai vapaapäiviä, jolloin olisi tullut käymään. Lämmin yhteys häneen on kuitenkin säilynyt.

Kun olin rippikouluikäinen, sairastui Ville-ukki mahasyöpään. Hän laihtui nopeasti, eikä lopulta voinut enää syödä muuta kuin liemiruokia. Loppuaikoinaan hän vielä halusi maistaa lintukeiton lientä, suurta herkkuaan. Pitkät pyöräilyretket ja seuroissa kulkemiset jäivät taakse. Kevättalvella 1961 hän nukkui pois omassa vuoteessaan 72 v:n iässä. Oli päättynyt meidän lasten hauskuttajan ja komennon pitäjän taival. Ihmiset muistelevat vielä nykyäänkin häntä virsien veisaajana, metsämiehenä ja verrattomana leikinlaskijana.

Karoliina-mummu oli hiljaisempi. Hän luki paljon istuen keinutuolissa kamarissaan. Hän kirjoitti myös usein kirjeitä tyttärilleen ja siskolleen Kirstille.

Mummu sai seurata meidän kasvavan, käyvän koulua ja monien perustavan jo perheenkin. Elämä Vartialassa alkoi olla jo paljon hiljaisempaa. Kesäisin porukkaa kertyi lomille ja silloin oli taas vilskettä. Mummun vointi heikkeni vähitellen, sydän ei tahtonut enää jaksaa. Kevättalvella hän joutui sairaalaan sydänkipujen vuoksi. Muutaman päivän päästä elämä hänessä sammui. Karoliina-mummu eli pitkän elämän, melkein 84 vuotta ehti tulla täyteen. Hänet haudattiin Lapinsalon hautausmaahan Ville-ukin, puolisonsa viereen.

Vain kaksi vuotta mummun kuoleman jälkeen Vartialaan tuli jälleen suuri surusanoma. Reino oli menehtynyt Ruotsissa kaivosonnettomuudessa. Nelilapsisen perheen isä oli yhtäkkiä poissa. Reinon jättämä tyhjä tila perheessä tuntui meistä kaikista sanomattoman raskaalta. Suuren ystäväjoukon saattelemana peittelimme hänet kukkien alle mummun ja ukin viereen.

Vartialassa alkoi olla todella hiljaista, sillä viimeisetkin lapset, Juhani ja Seija suuntasivat tiensä pois kotoa. Vanhin meistä, Antero, oli asettunut asumaan perheineen vaimonsa Leenan koti tilalle Pikkaraiseen. Isä-Ensio teki hänen kanssaan kaupat ja niin jatkoi Antero nyt Vartialan isäntänä. Kuitenkin he asuvat Pikkaraisessa, jonne rakensivat uuden talonkin.

Bertta-mummu ja Ensio-ukki asuvat Vartialassa kahden. Reinon perhe asuu edelleen Ruotsissa, Anjan perhe Kuusamossa, me loput lähimaisemissa. Voimmekin näin piipahtaa usein katsomassa ukkia ja mummua. Saattaa olla, että he ovat Vartialan viimeiset asukkaat.

Haapalasta lähteneet näyttävät levinneen jälkeläistensä kautta ympäri Suomen. Kolmannen polven edustajana toivon sydämestäni, että yhteys suvun kesken säilyisi. Mikäpä olisikaan sen mieluisampaa, kuin tulisi joku kutsusta tai kutsumatta kysymään: "Mitä sinulle kuuluu?" Jos olisinkin hetken riemusta sanaton, niin en varmasti kauan.

Näin muisteli Vieremän NissiIässä kesäkuussa 1987  Marjatta, Ension tytär Nissinen (Vartiainen)